Myyntipöytä numero 17
Naisen toppatakki haisee yhtä tunkkaiselta kuin kirpputorilla myytävät vaatteet. Kukaan ei tiennyt kirpputorilla, oliko hän ostanut takkinsa joskus sieltä. Nainen tuli kirpputorille kerran viikossa, iltapäivällä perjantaisin.
-Onko teille tullut hyviä lastenvaatteita? Viidelle lapselle ei ole varaa ostaa aina uutta. Täältä saa niin hyvää ja halvalla, nainen sanoi aina, eikä juuri muuta puhellut.
Nainen on käynyt kirpputorilla vuosia. Jokainen myyjä tunsi hänet, ja jos ei tuntenut, hänestä kyllä kerrottiin uusille.
-Se on se vaalea, lihava nainen. Sen blondatuissa hiuksissa on joskus sinisiä raitoja. Sillä on turvonnut naama ja huonot hampaat. Siitä ei voi erehtyä, Ellen selittää uudelle myyjälle, Ullalle.
-Mikä siinä naisessa on niin erikoista? Käyväthän monet muutkin meillä säännöllisesti kerran viikossa ja samoina päivinä.
-Hei, nyt se taas tulee. Yritä olla kuin se olisi ihan kuka tahansa asiakas.
-Päivää. Meille on taas tullut uusia vaatteita. Esimerkiksi viitospöytä koottiin vasta eilen. Siellä pitäisi olla myös lastenvaatteita, Ulla sanoo ja väläyttää hymyn naiselle.
Nainen avaa suunsa ja hymyilee. Ulla ei voinut olla katsomatta tavallista tarkemmin naisen hamapaita. Totta, hampaat ovat pelkät mustat tyngät ja suusta huokuu eilisen kaljan lemu.
Naisella oli samea katse. Ulla yllättyy, kun hän puhuu.
-Minulla on viisi lasta. Niille pitäisi löytää jotain. Vanhimmat tytöt ovat kymmenen ja kahdeksan, pojat kuusi ja viisi ja se pahnanpohjimmainen kolme.
-Herttanen sentään, kuinka niitä on niin tiheään tahtiin tullut? Missähän lapset nyt ovat? Nainen on jo aika vanha niin pienten lasten äidiksi, Ulla ajattelee, mutta ei sano mitään, nyökkää vain ystävällisesti.
Nainen lähtee kohti Ullan opastamaa viitospöytää. Pöytä on ensimmäisellä viidestä kapeassa käytävästä. Ulla katselee lihavaa naista ja miettii, mahtuisiko tämä käytävän läpi pudottamatta mitään.
Nainen ei ollut aina ollut lihava. Ennen lapsia, 17-vuotiaana hän oli kapea kuin pajunvitsa. Muutamat muistavat vieläkin näyn, kun nainen seisoi nuorena tyttönä multakasan päällä marketin pihassa. Hänellä oli neonvihreä hame, ja oljenkeltainen tukka liehui kesätuulessa. Multakauppa kävi kuin häkä. Etenkin miehet tulivat ostoksille.
Naisen toppatakki kahisee. Tavarat pysyvät pöydillä. Nainen pysähtyy viitospöydän kohdalla, ja alkaa kaivella vaatepinoa. Hän nostaa raidallisen T-paidan käsivarrelleen, ja jatkaa kasan kaivamista. Siniset potkuhousut lentävät rivakasti pöydälle takaisin.
Nainen seuloo kasan nopeasti ja täsmällisesti kuin ammattilainen. Ulla näkee, kuinka nainen avaa toppatakkinsa. Takin alta pilkottaa vaaleanpunainen pusero, missä on valkoisia palloja. Puseron rinnuksista erottuu pari tupakanpolttamaa reikää.
Kirpputorilla oli hiljaista. Ullalla aikaa tarkkailla naista. Nainen on jättänyt viitospöydän, ja penkoo nyt pöytää viistosti vastapäätä. Ulla kuulee naisen raskaan hengityksen.
Naisen hengitys ei ollut aina rahissut. Koulutyttönä hän päihitti kaikki pikajuoksussa, eikä ollut 100 metrin pikaspurtin jälkeen edes hengästynyt. Sitten tuli tupakka. Nyt hän rullaa keltaisilla sormillaan liki 30 sätkää joka päivä, ja polttaa ne kaikki.
-Mahtaa olla kauheaa olla noin lihava. Ulla katselee mustaa, hyllyvää hahmoa myyntipöytien välissä.
Nainen on edennyt toiselle käytävälle. Hän lähestyy kassaa, ja luo nopeita silmäyksiä myyntipöytiin. Naisen käsivarrella ei ole muuta kuin lasten raidallinen T-paita.
Ulla tuntee, kuinka nainen lähestyy. Hän kuulee kahinan, raskaat askeleet ja rahisevan hengityksen. Nainen pysähtyy myyntipöydän viereen vain parin metrin päähän kassasta. Ulla haistaa toppatakin tympeän lemun. Hän yrittää olla tuijottamatta naista, ja kääntää katseensa lattiaan. Silloin hän näkee naisen jalat, vaaleansiniset muovisandaalit ja paksut, vaaleansiniset sukat. Sukkien varret valuvat velttoina nilkkoihin. On tammikuu ja pakkasta.
Nainen on aina ollut elämässään ehdoton. Värien oli sovittava yhteen, eikä periaatteista tingitty. Vaaleansiniset kengät vaativat vaaleansiniset sukat. Kun hän ei juonut, oli aivan oikein hermostua puolesta desistä Kahlua-likööriä, mitä sisko oli laittanut tiramisu-kakkuun. Kun hän joi, hän joi vain yhtä laatua. Ei kannatta sekoitella. Jos juomisen aloitti kuuden jälkeen aamulla, ehti päivän aikana juoda 38 kaljatölkkiä.
Kynnet villasukkien alla ovat varmasti pitkät ja likaiset. Ulla on vähällä sanoa ääneen, että pöydälle numero 17 on tänään tuotu melkein uudet talvikengät. Sen sanominen olisi ollut julmaa. Ei myyjän sovi arvostella asiakkaita. Ulla tahtoo kuitenkin auttaa, ja yrittää siksi telepatiaa.
-Mene pöytään numero 17. Mene pöytään numero 17, ja näe siellä ruskeat talvikengät. Ota ne ja kokeile. Kas, nehän sopivat. Vaihda ne nyt sandaaleihin, vaihda ne sandaaleihin, hän hokee mielessään.
-Hei, onko se löytänyt mitään? Se ostaa joka kerta vähemmän ja vähemmän, Ellen kuiskaa ja nyökyttää päätään naista kohti.
-On sillä yksi lasten T-paita. Ostaako se koskaan itselleen mitään?
-Joskus. Mikään ei vain meinaa mahtua sille, Ellen vastaa ja suoristaa pinon pahvisia hintalappuja.
Ellenin tapa järjestellä hintalappuja ärsyttää Ullaa. Miksi hintalappujen piti olla sotilaallisessa ojennuksessa? Hän pelkää päivää, jolloin Ellen olettaisi, että myös hän suoristaa hintalappupinot.
-Nyt ei löytynyt muuta kuin nämä.
Lihava nainen seisoo kassapöydän edessä, ja ojentaa Ullaa kohti raidallista T-paitaa. Ulla tarttuu siihen varovasti, irrottaa hintalapun ja laskostaa sen sievään pakettiin.
-Se on sitten kaksi euroa, kiitos! Ai niin, pöydässä 17 on muuten hyvät talvikengät. Kannattaisi kokeilla ennen kuin muut ehtivät.
-En minä kenkiä tarvitse, kunhan nyt lapsille jotain. Tämä tulee vanhimmalle pojalle. Niin siisti ja hyväkuntoinen.
-Niin on ja edullinen.
Nainen ottaa kouraansa viidestä eurosta jääneet kolme kolikkoa. Ulla näkee, että kynnet on purtu lyhyiksi ja sormissa on nikotiinitahroja. Naisen vaaleansinisen muovikukkaron saumat irvistelevät rumasti.
-Kiitos ja hauskaa päivän jatkoa. Löysin sentään taas jotain.
Nainen napittaa toppatakkinsa, ja kahisee kohti rappusia.
Ulla seisoo hetken hiljaa. Hän katselee naisen perään.
-Olisi nyt mennyt pöytään numero 17. Ei kenenkään tarvitse kävellä tammikuussa muovisandaaleissa.
Ellen tarttuu taas hintalappupinoon ja napauttaa hintalaput ojennukseen.
-Mikä siitä lihavasta naisesta tekee niin erikoisen?
-Vaikka sillä ei ole enää vuosiin ollut lapsia, se ostaa niille vaatteita. Lapset otettiin huostaan vuosia sitten. Osa niistä taitaa olla jo aikuisia. Odotan vain päivää, kun se tajuaa, mitä on tapahtunut. Silloin se tuo varmaan kaikki ostoksensa meille takaisin. Ei sille pitäisi enää edes myydä lastenvaatteita. Pidämme sillä vain traumoja yllä.
Ellenin ääni on ylimielinen.
-Olisi se tarvinnut ainakin ne talvikentät, Ulla vastaa ja pukkaa ihan piruuttaan hintalappupinon vinoon.
Nainen kahisee jo kadulla ja hymyilee. Raitaisesta T-paidasta saisi monta keittiön sävyihin täydellisesti sopivaa tiskirättiä.
Mies ja Kettu
Armas Kala avaa aamulla silmänsä tavallista aikaisemmin. Hän kävelee lautalattian poikki ikkunan luo, ja kiskaisee verhot auki. Lattian viileys tuntuu paljaissa jalkapohjissa.
Maassa on valkoista kuuraa ja taivas harmaa. Pakkanen on purrut heinät pellon laidassa veltoiksi.
Herätyskello raksuttaa yöpöydällä. Se pärähtäisi soimaa, kun pikkuviisari siirtyisi seitsemän päälle.
-Mikähän minut oikein herätti, Armas Kala miettii, ja raapii partaansa.
Hän menee vessaan, ja pissaa lian tummentamaan pyttyyn. Ai, kuinka tuntuu hyvältä, kun yön virtsa lorisee pirteästi pytyn reunoille.
Jos olisi tavallinen aamu, Armas Kala heräisi vasta tasan seitsemältä herätyskellon pirinään. Hän nousisi ylös, kävelisi ikkunan luo, avaisi verhot, menisi vessaan, ja laittaisi sitten kahviveden kiehumaan. Niin hän on aina tehnyt. Tänään hänestä tuntuu jotenkin toisenlaiselta. Kello on 6.45.
Armas Kala ei mene hellan luo, vaan takaisin ikkunan eteen. Taivas on edelleen harmaa. Hän katsoo kuuraista maata ja sitä kohti kurottautuvia, velttoja heiniä. Silloin hän näkee sen. Aitan edessä istuu kettu. Eläin tuijottaa Armas Kalaa.
-Olikohan se jo äsken siinä? Kas, kun en heti huomannut. Mikähän sen on tuonut pihaan?
Mies ja kettu tuijottavat hetken toisiaan. Välissä on vain ikkunalasi. Kettu nostaa kuononsa sojoon, ja nuuhkii kirpeää aamuilmaa. Se kääntyy hitaasti ympäri, vilkaisee miestä, mutta lähtee pois. Paleltuneet heinät rahisevat ketun keveiden käpälien alla. Aamun kalpea valo osuu sen punaiseen turkkiin.
Armas Kalan Ladan ikkunasta on jäätä. Auto yskähtää, ja hyrähtää sitten käyntiin. Kohta auto kiitää kylätietä kauppaan.
-Terve Armas. Mitäs mies? Lissu huikkaa kassan takaa. Kaupassa ei ole muita.
-Ostoksillahan minä, Armas Kala vastaa. Hänestä on aina kiusallista selitellä tekemisisään muille. Pitäisihän Lissun tajuta, ettei kukaan huvikseen käy kaupassa, ei ainakaan hän.
Armas Kala viihtyy yksin. Kun äiti kuoli viisi vuotta sitten, oli hän salaa melkein iloinen siitä. Nyt ei tarvinnut enää selitellä mitään muille. Hän ei itkenyt hautajaisissa. Kyyneleet tulivat vasta, kun hän löysi äidin sängystä tutun, jo melkein puhki kuluneen flanelliyöpaidan. Yöpaidan ruusut olivat haalistunet harmaiksi. Hän lähti huoneesta, sulki oven, eikä avannut sitä ennen viime kesää.
Äidin huoneessa haisi pöly. Armas Kala siivoisi huoneen. Hän poltti äidin tavarat nuotiossa. Kun liekit kuumottivat poskia, poika tunsi äidin harmaiden silmien pistävän katseen, ja haistoi lääkkeistä happaman suun lemun.
Armas Kala oli kärsinyt aina nimestään.
-Kattokaa, kalanpoika tulee. Mikäs kala sinä olet, silakka, made vai muikku? On se kumma, ettei kaverilla ole edes kunnon nimeä. Toljotatkin siinä vihreillä silmilläsi kuin mikäkin kala, pojat pilkkasivat nuorta Armasta.
Pilkka koski, mutta Armas Kala oli hiljaa ja kääntyi pois. Hän kuvitteli olevansa taimen, joka ui kirkkaassa tunturipurossa, ja hyppää välillä vedestä ilmaan niin korkealle, että kaikki sateenkaaren värit väikkyivät sen kyljissä.
Armas-taimen olisi pulska ja nopea, niin viisas, ettei yksikään kalastaja saisi narrattua sitä kiinni. Aina kun Armas Kala kuvitteli olevansa taimen, hän sulki silmänsä, ja päätti vielä joskus tehdä matkan tunturipurolle Lappiin.
Armas Kala pitelee kädessään kaurahiutalepakettia. Ostoskorissa on jo paketti HK:n sinistä ja kaksi purkkia punaista maitoa.
Kaupan ovi käy. Sisään astuu punatukkainen nainen. Naisella on pitkä, violetti villatakki. Hän ei ole täkäläisiä. Nainen pyyhältää Armas Kalan ohi. Villatakin helma hipaisee Armas Kalan ostokoria. Naisen jälkeen jää kalliin hajuveden tuoksu.
Armas Kalalle tulee kiire. Nainen on jo kassalla, ja pyytää kahta tupakka-askia.
-Kovia kiitos!
Lissun kassan hihna kuljettaa eteenpäin kahta banaania. Niiden kyljissä on ruskeita laikkuja ja toisessa valkoinen hintalappu. Nainen kaivaa käsilaukustaan kukkaron ja sieltä rahat.
-Viistoistakakskytviisi, Lissu sanoo.
Nainen ei puhu mitään, nyökkää vain, kun Lissu antaa kaksikymppisestä takaisin. Armas Kala nostaa jo kaurahiutalepakettia hihnalle. Kaupan ovi käy. Hajuveden tuoksu leijuu vielä kassalla.
-Kukahan tuo nainen oli? Tunsitko sen?
-Mistä minä tiedän. En ole ikinä nähnyt. Mikä lie ohikulkija. Sille tuli varmaan nälkä, ja se osti siksi välipalaksi kaksi banaania. Taitaa olla kova polttamaan, kun otti tupakkaakin kaksi askia, Lissu päättelee.
Armas Kala kuvittelee, kuinka punatukkaisen naisen violetiksi maalattu suu ahmii autossa banaaneja. Nainen sytyttää varmasti syönnin jälkeen tupakan, ja vetää ahnaasti savua keuhkoihinsa. Ehkä hän kuitenkin polttaa tupakan ennen banaaneja.
Armas Kala ehtii nähdä vain naisen auton punaiset perävalot.
Hän ei saa illalla unta. Hän ajattelee kettua ja sitten punatukkaista naista. Naisen tukka oli aivan samanvärinen kuin ketun turkki.
Armas Kala näkee yöllä kummallisen unen. Unessa nainen ja kettu istuvat tunturipuron rannalla. Nyt on aika hypätä. Kaikki sateenkaaren värit räjähtävät hetkeksi ilmaan.
Nainen naurahtaa käheästi. Kettu painautuu naista vasta kuin lemmikkikoira. Nainen silittää sitä. Valo osuu naisen pitkiin, violetiksi lakattuihin kynsiin. Kettu nostaa kuononsa sojoon, nuuhkii ilmaa ja painautuu vielä enemmän naisen kylkeen.
-Ei se haittaa mitään, että meillä on erikoinen perhe, nainen kuiskaa ketulle.
Armas Kala on aamulla aivan varma, että uni oli jokin hänelle lähetetty merkki. Jotain täytyy olla tapahtumassa. Ei hän olisi muuten nähnyt aamulla kettua ja pian sen jälkeen punatukkaista naista kaupassa, ja vielä yöllä sellaisen unen.
Lakanassa on tahmea tahra. Onneksi äiti ei ole enää näkemässä sitä.
Armas Kala avaa verhot, ja katsoo aitan nurkalle. Siinä se istuu taas, kettu ja tuijottaa suoraan ikkunaan. Kettu katsoo suoraan Armas Kalaan. Kello ei ole vielä seitsemää aamulla.
Kettu nostaa taas kuononsa sojoon. Se ei kuitenkaan lähde nyt pois, vaan lähestyy taloa. Armas Kalan tekisi mieli koputtaa varovasti ikkunalasiin, ja kiinnittää ketun huomio. Hän seisoo kuitenkin ikkunan takana aivan hiljaa. Kettu pysähtyy, ja tuijottaa hetken miestä. Sitten se kääntyy, vilkaisee vielä ikkunaan, ja juoksee pois.
-Mitähän se minusta tahtoo? Armas Kala kysyy ääneen.
Seuraavana aamuna hän hiipii varovasti ulko-ovelle. Hänellä on kädessään valkoinen posliinilautanen ja siinä pilkottua makkaraa. Äiti olisi saanut kohtauksen, jos olisi nähnyt, että hän aikoo viedä ulos posliinilautasen.
-Ei käytetä niitä. Ne kuluvat, ja menevät rikki. Ota se vanha muovilautanen, ja tuo minulle kahvi vaikka tyhjässä viilipurkissa, äiti raakkui.
Armas Kala aikoo viedä posliinilautasen ulos. Ovi ei narise, sillä hän rasvasi illalla sen saranat.
Kettu nostaa päätään aitan nurkalla. Sen silmissä välähtää jotain pelokasta. Armas Kala jättää lautasen portaille, pujahtaa nopeasti takaisin sisään ja ikkunan luo.
Kettu on jättänyt tavallisen paikkansa. Armas Kala odottaa vartin, avaa sitten ulko-oven, ja löytää portailta tyhjän lautasen. Hän vie ketulle makkaraa myös seuraavana aamuna. Lautanen tyhjenee taas.
Makkara loppuu, ja Armas Kalan on lähdettävä kauppaan.
-Mitä mies? Ostoksilleko tulit? Taitaa tulla talvi. Keskikylässä oli kuulemma satanut eilen jo lunta, Lissu tietää kassan takana.
-Piruakos siinä taas kyselet, Armas Kala ajattelee, mutta päättää olla Lissulle kerrankin ystävällinen.
-Tulin hakemaan makkaraa ketulle. Se on käynyt monena aamuna pihallani. Ruokin ja kesytän sitä.
Armas Kala tuntee ylpeyttä kertoessaan ketusta Lissulle. Nyt hänelläkin on joku, josta voi jutella.
Lissu hakee varastosta pari pakettia päiväysvanhaa lenkkiä.
-Vai kesytät sinä kettua. Ota sille nämä. Saat ilmaiseksi. Ei näitä kehtaa enää myydä kenellekään, eikä meillä ole enää lihatiskiäkään, mihin nämä voisi laittaa irtomyyntiin. Kettu tuskin välittää päiväyksistä.
-Onko sitä punatukkaista naista muuten näkynyt?
Kysymys livahtaa Armas Kalan suusta.
-Mitä naista? Ai sitä, joka osti pari banaania ja tupakkaa. Ei ole näkynyt, ei. Ei sinun Armas kannata sellaisesta haaveilla. Usko vaan, että se oli joku ohikulkija, eikä edes huomannut sinua.
Lissu iskee silmää, ja antaa Armas Kalalle makkarapaketit. Mies tuntee, kuinka puna leviää kasvoille ja siitä alas kaulaan.
-Kunhan kysyin. Sellainen erikoisesti pukeutunut nainen jää mieleen, kun minulla on nyt se kettukin. Naisella oli ihan ketun värinen tukka, Armas Kala mumisee.
-Terve sitten. Toivottavasti makkara kelpaa ketulle, Lissu huikkaa Armas Kalan selälle.
Tulee talvi. Arat ketunjäljet johtavat joka aamu aitan nurkalta Armas Kalan ovelle. Kettu on jo niin kesy, että Armas Kala voi katsella sitä ovenraosta, kun se syö makkaraa. Joskus kettu jää istumaan miehen eteen, katsoo häntä silmiin aivan kuin kiittäisi ruokkijaansa.
Lissu on ottanut tavaksi jemmata päiväysvanhoja makkarapaketteja.
-Vieläkö se käy?
-Vielä.
Eräänä aamun pyryttää tavallista enemmän lunta. Makkaralautanen peittyy hetkessä lumeen. Armas Kala hätääntyy. Hän odottaa, vaikka ovenraossa on kylmä. Kettu ei tule. Armas Kala nostaa lautasen lumesta, ja sulkee pettyneenä oven.
Hän ehtii tuskin sisälle, kun oven takaa kuluu vaimeaa rapinaa. Hän avaa varovasti oven. Kettu seisoo oven takana, luikahtaa sisään ja jää seisomaan arasti räsymatolle.
-Tulithan sinä, Armas Kala hymyilee.
Mies menee varovasti ketun viereen, kumartuu ja koskee sen punaista turkkia. Kettu kavahtaa kosketusta, mutta pysyy paikoillaan. Ketun turkissa on kirpeä tuoksu. Siinä on jotain samaa kuin punatukkaisen naisen hajuvedessä. Armas Kala hakee keittiöstä makkaralautasen. Lumihiutaleet ovat jo ehtineet sulaa sen päältä.
Ranskalaisia aprikooseja
Jäniksiä on satoja. Ne juoksevat kiitoradan laitaa. Sieltä täältä näkyy niiden teräviä korvia. Lilja katselee jäniksiä laskeutuvan lentokoneen ikkunasta ja miettii, ovatko eläimet kuuroja lentokoneiden melusta?
Lentokoneen pyörät koskettavat kiitorataa. Kone pomppaa pehmeästi ja jänikset katoavat heinikkoon.
-Perillä ollaan, Lilja sanoo ja puristaa Martin kättä.
Pariisissa on iltapäivä. Harmaa taivas lepää kaupungin yllä. Sataa. Vesipisarat läikyttävät ilkeästi kesätakin hihat.
Hotelli on pieni ja siisti. Sänkyä peittää kankea peite. Huoneessa on kolhiintunut pöytä ja ranskalainen parveke. Tuntuu hetken kodikkaalta.
Martti avaa tax freestä ostamansa konjakkipullon ja ottaa pitkän huikan. Lilja vain maistaa, ja tuntee kuinka ilkeä tunne kiipeää varovasti vatsasta ylös kohti kaulaa. Tavarat on pakko purkaa.
-Älä nyt juo lisää. Pullo on tarkoitettu koko viikoksi.
Martti lorauttaa vielä reilun huikan naarmuiseen vesilasiin kuin ei olisi kuullut äskeistä.
Pariisin äänet kiirivät kadulta huoneeseen. Äänet houkuttavat Martin ja Liljan kadulle.
Mies on pukeutunut verkkosukkiin ja pieneen minihameeseen. Miehellä on viikset ja punaiset kiharat. Hän pysäyttää Liljan ja Martin.
-Sateinen ilta, eikö vain? Olette varmaan juuri tulleet? Haluatteko tulla mukaan? Tarjoaisin jotain erikoista. Takaan, että nautitte, ja kaikki maksaa vain 300 euroa, muukalainen maanittelee.
Lilja tuntee, kuinka vieras käsi hipaisee hameen helmaa.
Martti on jännittynyt ja utelias.
-Eiköhän mennä. Ei meille tällaista usein satu?
Liljaa tympii. Hän puristaa kasvoilleen väkinäisen hymyn. Vieraille pitää olla kohtelias. Outo mies vie kätensä Liljan vatsalle. Se tuntuu pehmeältä kankaan läpi.
-Ah, asiat ovat siis sillä mallilla. Koska vauva syntyy? Anteeksi, että kiusasin teitä. Ymmärrän, ettei kiinnosta, muukalainen sanoo.
Mies kääntyy ja jatkaa hiljaa vihellellen matkaansa. Toinen verkkosukka on laskeutunut hieman toista alemmas.
Kankaan alla ei ole mitään lasta. Ei ole, vaikka Lilja sitä toivoisi. Vatsassa on vain pian alkavat kuukautiset ja niistä kireä, turvonnut olo.
Lilja kadottaa Martin metrossa. Martti jää seisomaan laiturille ja vaunun ovet liukuvat tylysti kiinni.
Eiffel-tornin aukiolla kuhisee ihmisiä. Lilja ei nouse torniin. Mitä hän siellä yksin tekisi? Hän on nähnyt Pariisin reppuselkäisenä tyttönä, kiivennyt hengästyneenä aivan ylös. Se, mitä hän tornista näki, ei unohdu.
-Kuinka tämä kaupunki ei lopu koskaan? Voiko mikään olla näin suurta?
Toisella kerralla Eiffel-tornissa hän muistaa vain miehen, jota suuteli salaa hotellin hississä. Muissa kerroissa ei ole mitään mainittavaa. Lilja tahtoisi näyttää Martille loputtoman Pariisin. Martti jäi metroasemalla. Lilja ottaa taksin ja ajaa hotelliin.
Pariisin yö on pehmeä ja pimeä. Lilja avaa ranskalaisen parvekkeen oven ja kuuntelee kaupungin hengitystä.
Martti juo lisää konjakkia. Martilla oli koiranpennun ilme, kun hän lopulta palasi kännissä hotelliin.
-Meidän pitää sopia, kuinka teemme, jos toinen katoaa metrossa. Toinen voisi hypätä silloin seuraavalla pysäkillä ulos, ja toinen tulla seuraavalla metrolla perässä.
-On kauheaa, kun toinen katoaa. Päiväni meni pilalle, Lilja yrittää.
Martin katse alkaa sumentua.
-Joo, joo. Tehdään niin, hän sanoo. Sanoissa on jo sammallusta.
Lilja muistaa, kuinka he ostivat aikaisin keväällä ranskalaisia aprikooseja Prismasta. Niiden keltainen, pehmeä pinta oli kuin samettia. Lilja piti sanoista ranskalainen aprikoosi. Sanat sorahtivat mukavasti suussa, ja ne tahtoi sanoa aina vain uudestaan. Ranskalainen aprikoosi.
Lilja ja Martti painavat hampaansa aprikoosien keltaiseen lihaan ja päättävät lähteä keväällä Pariisiin.
Martti juo konjakkipullon tyhjäksi ja vilkastuu. Suu suoltaa tyhjänpäiväisiä sanoja.
-Vittu! En jaksa enää. Tätäkö varten me tultiin Pariisiin? Ole nyt hetki hiljaa. Meidän pitäisi nukkua.
Martti ei välitä. Lilja yrittää saada unta kylpyhuoneen kylmällä kaakelilattialla. Kylpyhuoneessa on ainakin hiljaista. Oven takaa kuuluu Martin taukoamaton puhe.
Tummatukkainen mies nukkuu vastaanottotiskin takana. Lilja tuntee äkkiä itsensä naurettavaksi. Matkalaukusta repsottaa aprikoosinvärinen nailonsukka. Hän ei raaski herättää miestä. Kello raksuttaa. Muita ääniä hotellin aulassa ei ole.
Lilja kiipeää takaisin huoneen konjakin ja tupakan lemuun. Olisi ollut turha herättää tiskin takana nukkuvaa miestä ja kysyä toista huonetta.
Ranskalaisen parvekkeen ovi on vielä auki. Tuuli liikuttaa veltosti sen edessä olevaa verhoa. Lilja istuu, sytyttää tupakan, katsoo kuorsaavaa Marttia, ja päättää viettää lomansa yksin.
-Elegant´, elegant`, huudahtelee valkotukkainen madame ja hypähtelee Liljan ympärillä.
Madamella on vielä kaunis, kiinteä vartalo tai sitten vain hyvät liivit.
Lilja seisoo muotiliikkeen peilin edessä uudessa mekossaan. Mekossa on mustaa ja harmaata. Kangaskaistaleet kulkevat siinä tyylikkäästi viistottain. Lilja ostaa mekon ja siihen vielä mustan jakun.
-Merci! Merci! molemmat kiittelevät ja hymyilevät, kun muuta yhteistä kieltä ei ole.
Kengät kopisevat kivikadulla. Aurinko on tullut esiin, ja Lilja viihtyy Pariisissa. Marttia hän ei halua ajatella.
Lilja pitää siitä, ettei kukaan käänny katsomaan, vaikka hän polttaa kävellessään tupakkaa, ja puhaltelee huvikseen arkoja savurenkaita. Miesten silmät hyväilevät toisinaan häntä nopeasti, ohimennen ja hän uskaltaa katsoa takaisin.
Tällaista voi olla vain Pariisissa.
Lilja istuskelee katukahviloissa ja juo maitokahvia. Hän menee vieraiden miesten viereen ja väliin, nuuhkii heistä huokuvia partavesien tuoksuja, koskettaa salaa vaaleiden kesätakkien hihoja, ja on vähällä kuiskata ääneen: ranskalaisia aprikooseja.
Lilja toivoo, että joku kahviloiden miehistä tekisi vähän enemmän, panisi vaikka kätensä reilusti hänen reidelleen. Hän liikuttaisi silloin omaa jalkaansa, mutta vähän vain, mies kyllä ymmärtäisi. Niin ei tapahdu. Lilja nousee. Kupissa on vielä haaleaa maitokahvia.
Humalaansa nukkuvan Martin hengitys on raskas. Lilja muistelee päivää, miehiä, uutta mekkoa, maitokahvia.
Martti on vaihtanut konjakin halpaan viiniin, eivätkä he enää keskustele. Viini väljähtyy naarmuisessa lasissa. Lilja ei välitä. Hän tuijottaa seinään ja suunnittelee, mitä huomenna tekisi.
Kaksi pyyheliinaa selän alla tekee kylpyhuoneen kaakelilattiasta siedettävän.
Montmartella on paljon ihmisiä. Lilja kiirehtii eteenpäin. Hän ei tiedä, minne on menossa ja miksi. On vain mentävä.
Ihmiset antavat Liljalle tietä. Yksikään katutaitelija tai silhuetinleikkaaja ei yritä pysäyttää häntä.
Hän pysähtyy vasta Sacre`-Coeurin portailla. Kivisissä portaissa viipyy vielä kesäpäivän lämpö.
Soittajapoika katsoo Liljaa silmiin. Kolikot kilahtavat mustaan huopahattuun jossain ihan vieressä. Liljaa itkettää. Hän on niin yksin. Soittaja ei ollut edes tarjonnut hattuaan hänelle. Hylkiö. Surkimus. Kukaan ei välitä, ei edes turistien kolikoilla elävä soittaja.
Myös Pietarissa hän oli yksin, mutta se oli erilaista. Työmatka. Hetki vapaata. Surusilmäiset miehet tulivat kirjojensa kanssa kahviloihin. Lilja päätti, että istuisi vielä joskus viereiseen pöytään, ja avaisi oman kirjansa. Hän ei koskaan uskaltanut tehdä niin, ja tilasi joka kerta vain tylsän lohivoileivän.
Yksinäinen lehti ui Fontankassa. Naiset levittelevät villapaitojaan näytille ohikulkijoille. Surullinen koira on puettu turkishuppuun, ja peltipurkki huutaa ohikulkijoiden kolikoita koiran edessä.
Tuuli tarttuu rikkinäiseen muovipussiin, ja vie sen tanssiin. Korot kipittävät kivikadulla. Kipsikerubit katsovat alas kadulla kävelevää Liljaa.
Tytön farkkuperseeseen aplikoitu perhonen räpsähtelee levottomasti. Nuori äiti työntää vakavana lapsenrattaita. Lilja miettii, mitä kaikesta tulee, jos ihmiset päästettäisiin Pietarissa irti?
Liljaa tönitään ja hipaistaan. Joku huutaa venäjäksi: väistä! Hän hyppää nopeasti sivuun. Käsivarret ovat tungoksessa röyhkeitä, ja silti hän viihtyy täällä. Hän sytyttää kivitalon nurkalla tupakan.
Puisen postilokerikon päällä luikertavat kapeat verinorot. Täällä hän asuu muutaman päivän, turvallisesti viidennessä kerroksessa. Lilja kääntää avaimen jäykässä lukossa, ja taitoluistelijat rokkaavat hymyillen television ruudulla.
Nyt ei olla Pietarissa, vaan Pariisissa. Martti on mukana. Pietarissa kukaan ei avannut konjakkipulloa, ei juonut suoraan pullon suusta, ei kaatanut tummaa juomaa naarmuiseen juomalasiin.
Katu viettää jyrkästi alas. Tuuli heiluttaa mustaharmaata mekkoa. Kuu on kiivennyt taivaalle. Alakaduilla on hiljaisempaa. Verkkosukkaista miestä ei näy tutulla kulmalla.
Lilja pujahtaa pieneen ravintolaan, tilaa ruokaa ja punaviiniä. Tarjoilijat auttavat vanhan invalidin ravintolan ahtaista ovista ja tuovat miehelle ruokalistan. Ravintolassa ei ole muita. Liljaa harmitta, ettei hänellä ole mukanaan kirjaa. Nyt hän uskaltaisi ottaa sen esiin ja lukea.
Martti kertoo tuhlanneensa kaikki rahansa taksiin. Hän on yrittänyt löytää sanomalehden, joka kiinnostuisi hänen piirroksistaan.
-Menen aamulla piirtämään puistoon, Martti suunnittelee, ja ottaa huikan viinipullosta.
Lilja hymähtää, ja kääntyy pois. Yöllä häntä palelee. Kelmeä kuu katsoo sisään ranskalaisen parvekkeen ikkunasta, mutta sitä Lilja ei näe kylpyhuoneeseen.
Lentokentällä ei ollut jäniksiä.
-Ehkä jänikset tulevat vain laskeutuvia koneita vastaan, Lilja miettii, mutta ei sano sitä Martille.
Martin kasvot punottavat. Lilja ei tiedä, eikä enää välitä, mitä mies on ennen kotimatkaa juonut. Lilja suostuu maksamaan taksin lentokentälle, mutta vain siksi, että pääsee itse sen mukana.
Kassissa on suuri maitokahvimuki. Mukin kylkeen on maalattu kala. Lilja osti vain yhden. Hän tiesi, ettei tarvitsisi enää kahta.
Ranskalaiset aprikoosit ovat loppuneet Prismasta niin kuin aina loppuvat, kun tulee kesä ja satokausi on ohi Ranskassa.
Martti ja Lilja eivät koskaan puhu Pariisista. Heillä ei ole matkasta valokuvia.
Mustaharmaa ranskalaismekko vain kahisee joskus hiljaa muistoja kaapissa, jos jokin toinen vaate koskettaa vahingossa sitä.
Anteeksi
Ismo:
Olen Ismo Ilves, akkukauppias ja –edustaja. Minulla on kolme tytärtä, Inka, Iiris ja Ilona. Vaimoni Maija olisi tahtonut antaa tytöille erilaiset nimet, mutta pidän perinteistä kiinni.
Isäni Iisakki antoi kaikille 12 lapselleen i-alkuiset nimet. Iiii, Iiii kaksitoista kertaa plus isä päälle. Kunnioitettava saavutus. Itse pääsin perheessäni vain neljään. Sisaruksistani on jäljellä vielä kymmenen.
Olisin tahtonut myös pojan, mutta meille syntyi vain tyttäriä. Kaikki putkahtivat maailmaan kolmessa ja puolessa vuodessa. Poikani nimi olisi ollut ehdottomasti Isto. Kun viimeinen tytöistä syntyi, oli tyydyttävä Ilona-nimeen.
Olen laulumiehiä ja suhteellisen liikunnallinen. Ai niin, olin unohtaa, olen myös tuurijuoppo.
Ilona:
Olen Ilona, Ismon nuorin tytär ja olen antanut isälle anteeksi.
Ismo: Mersu nielee kesäpölyistä tietä. Tytöt ovat kesälomalla. Otin Iiriksen ja Ilonan työmatkalle mukaan, että tytöillä olisi jotain vaihtelua. Auton takaloosteri on täynnä akkuja. Aurinko paistaa. Ohitamme keltaiset rypsipellot.
-Lauletaan Rosvo Roope ja sitten Ellin boxissa, Iiris ehdottaa.
Aloitan laulun: Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa…
Ismo:
Epävireiset lastenäänet liittyvät mukaan. Kumpikaan tytöistä ei osaa laulaa, mutta ei se haittaa. Minulla on komea ääni ja pysyn sävelessä. Kyllä siihen kaksi epävireistä lastenääntä mahtuu mukaan ilman, että laulu menee pilalle.
Iiris on kaunis. Tytön kihara tukka on kuin elokuista vehnää auringossa. Iiris näyttää aivan Iiris-siskoltani. Iiris-sisko lähti 17-vuotiaana lotaksi rintamalle ja tuotiin pian kotiin rinnassaan 14 kiväärinluotia. Sisko nukkuu sankarihautausmaalla. Kuinka osasinkin antaa juuri keskimmäiselle tyttärelle Iiriksen nimen?
Iiriksen elämästä tulee taatusti parempi ja pitempi kuin tätikaimansa.
Ilona on vähän outo. Hän katsoo usein vakavana tumman otsatukkansa alta, eikä puhu mitään. Tyttö on aina viihtynyt äitinsä kanssa, näyttääkin ihan äidiltään minikoossa.
Inka on etäinen. Tyttö viihtyy paremmin ystäviensä kuin muun perheen kanssa. Ehkä etääntymiseen vaikutti Inkan 6-vuotiaana sairastama aivokalvontulehdus. Tyttö vietti kuukausia sairaalassa. Kävimme joka päivä katsomassa häntä eristyshuoneen ikkunan takana.
Vein lepotuolin ulos ja rakensin siihen katoksen, kun Inka pääsi sairaalasta. Nostin tytön siihen joka aamu. Hän loikoili siinä melkein koko kesän, eikä juuri puhunut meille. Niin, minä yritin tehdä kaikkeni.
Ilona:
Miksi Iiris saa aina istua etupenkillä? Takana on ahdasta, sillä kaikki matkatavaramme ovat siellä. Takapenkiltä ei sitä paitsi näe kunnolla. Mahassani kouristelee vähän mutkaisella hiekkatiellä, mutta en sano siitä isälle, enkä Iirikselle mitään.
Isä on hyvällä tuulella, laulaa jo Ellin boxia ja hapuilee rintataskustaan Colt-askia.
Ohitamme niityn, missä loikoilee pulskia, vaaleanpunaisia sikoja.
-Isä, pysähdytään ja otetaan sioista kuva, Iiris pyytää.
Mersun jarrut kirskahtavat ja isä kaartaa auton sivuun.
Valokuva, missä seisomme kukallisissa mekoissa sikojen edessä on varmasti vielä jossain. Aika on varmasti syönyt kuvan kukkamekkomme kalvakoiksi. Olisi kiva löytää kuva.
Äiti kaataa Koskenkorvapullosta puolet toiseen pulloon ja laittaa tilalle vettä. Viinan laimentaminen kuuluu rutiineihin, kun isällä on ryyppy päällä. Äiti väittää, ettei isä edes huomaa sitä.
Ryyppykausina isä on paljon pois kotoa. Äiti on hermostunut ja surullinen.
On kesäilta. Harmittaa, etten pääse polskimaan pieneen muovialtaaseen. Se on täynnä isän pyytämiä rapuja. Allas on pois käytöstä siihen asti, kun meillä pidetään rapujuhlat.
Taksi kurvaa pihaan. Isä hoippuu ulos autosta ja taloon sisään. Hän ei huomaa minua. Kuuluu rysähdys. Taksi on peruuttanut polkupyöräni päälle. Kuski ei edes nouse autosta, vaan kaasuttaa pois. En enää pyöräile sinä kesänä.
Äiti tekee viiliä ja laittaa kipot komeroon. Syömme viiliä raparperikiisselin kanssa. Siinä on kiva pyörittää lusikkaa, eikä mikään maistuu niin hyvältä. Raparperiviili on minulle kesä.
Ismo:
Olen hyvä tekemään ruokaa. Opin sen nuorena laivalla. Kaipaan joskus aikaa, kun olin matruusi Ilves. Laiva vei minut New Yorkiin, Jaffaan, Uruguaihin ja ties minne. Opin englantia ja tilasin siksi itselleni Times-lehden Suomeen. On hienoa kommentoida keittiöstä englanninkielisiä tv-ohjelmia muulle perheelle.
Minulle on kunnia-asia, että meillä syödään hyvin ja ennakkoluulottomasti. Vaimo suutahti, kun otin kerran koristeeksi ostetusta letistä valkosipulin mausteeksi ruokaan. Valkosipuleita ei myyty vielä siihen aikaan marketeissa. Haimme Ruotsista voileipämargariiniakin ennen kuin Flora ilmestyi kauppoihin.
Vaimo hoitaa arkiruuan ja puristaa kevättalvella minulle sekä tytöille aamuisin appelsiinit appivanhempien ostamalla sähköpuristimella. Sellaisia puristimia ei ole vielä monessa paikassa.
Vaimo aloittaa jo joulukuun alussa jouluruokien valmistelun pakastimeen. Minä hoidan sianpääsyltyn. Iiris haluaa innokkaana mukaan teurastamolle hakemaan sianpäätä sylttyyn.
On se aika tyttö. Keksi pyytää sian hampaat itselleen, kun nostin lihoista irronneen kallon painekattilasta. Tyttö vei hampaat kirjoituspöydälle.
Ilona:
Sianhampaat inhottavat minua. Jaan huoneen Iiriksen kanssa. Tuntuu, että hän kiusaa minua, länttää kaikki julisteensakin yhteen paikkaan sängyn päälle ja kasaa kirjoituspöydälleen ties mitä tavaroita.
Isä ja Iiris väittävät, etteivät hampaat haise. Herään joskus öisin ja tunnen kuvottavan lihan hajun leijuvan huoneessa.
Iiris sai jostain vanhan sikakantakirjan ja lukee siitä iltaisin ääneen ihan piruuttaan sikojen nimiä ja sukuja. Iiris on silti paras kaverini.
Ismo:
Tyttöjen ahne into ärsyttää minua jouluaattona. Kun toivoin pikkupoikana joululahjaksi puusta veistettyä autoa, vanhempani käärivät halon lahjapakettiin.
-Veistä itse, Iisakki-isäni sanoi ja nauroi.
En ole koskaan ollut kätevä käsistäni. Juoksin ulos kylmään pakkasiltaan.
Maija ja minä emme voisi koskaan laittaa halkoja tyttöjen joulupaketteihin. Maija oli istunut taas viikkoja suljetun makuunhuoneen oven takana ja ommellut tytöille ties mitä. Sainpas minäkin uuden froteekylpytakin. Nyt meillä kaikilla on samanlaiset, vain eriväriset. Omani on ruskea.
Ilona:
Isä ei ole ilkeä, eikä kovaääninen humalassa, vain tolkuton ja horjuva. Joskus hän sanoo rastui ja siitä äiti tietää, että hänet pitää saada heti nukkumaan.
Kerran isä virtsasi kännissä mökin takkaan. Virtsan haju viipyi pitkään takan tiilissä. Me paistoimme kuitenkin takassa saunan jälkeen grillimakkaroita kuten aina ennenkin ja hörpimme päälle keltaista Jaffaa.
A-kilta. Antabus. Alkoholistin perheille tarkoitettu terapia. Kyllä isä yritti. Olin ainoa, joka tahtoi tulla isän ja äidin kanssa terapiaan.
-Haluaako joku kysyä jotain, terapeutti sanoo ja katsoo meitä silmälasiensa takaa.
-Isä, miksi sinä juot? Terapeutti suuttuu ja sanoo tiukasti, ettei tuollaisia saa missään nimessä kysyä.
Miksi ei saa? Juuri sen minä haluan tietää. Miksi isä juo? Olen hiljaa. Äiti ja isä käyvät vielä pari kertaa kahdestaan terapiassa.
Isän krapulapäivät ovat kamalia. Isä on kireä kuin jousi, ja me muut kirahtelemme jännityksestä. Makuuhuoneesta leviää tympeä, vanhan viinan lemu. Ovi on raollaan, eikä huoneeseen saa mennä. Isä nukkuu krapulaansa pois. Meidän on oltava hiljaa. Hävettäisi liikaa pyytää kavereita käymään.
Kinastelemme siskojen kanssa aamupöydässä.
-Olkaa hiljaa! Jos joku sanoo vielä jotain, selkään tulee, isä huutaa.
Helmipuurossani ei ole vielä margariinia. Pyydän sitä. Isä nousee, riuhtaisee minut käsivarrasta ylös, ja raahaa makuuhuoneeseen.
-Minähän varoitin.
Housut alas ja selkäsauna-asentoon. Isä irrottelee ruskeaa nahkavyötään.
Ensimmäinen lyönti läjähtää paljaaseen ihooni. Sivalluksia tulee lisää. Äiti juoksee makuuhuoneeseen.
-Ismo, lopettaisit jo!
-Minähän sanoin, ettei kukaan puhuisi. Nyt lyön niin, ettet voi mennä tänään kouluun.
Miksei äiti tee mitään? Istuu vain avuttomana ja katsoo.
Tahtoisin huutaa kivusta, itkeä ja juosta pakoon. Puren hammasta ja tuijotan äidin ja isän parisängyn punaista päätyä. Siihen on upotettu punaisia tekonahkanappeja.
Minua pelottaa. Isä voisi vaikka tappaa minut. Pakaroihini nousee punaisia makkaroita ja kyynärpäätäni kirvelee.
Isä laittaa vyön takaisin housuihinsa ja sulkeutuu vessaan. Pian sieltä kuuluu parranajokoneen rauhallinen ääni. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.
Inka ja Iiris ovat kadonneet jonnekin keittiöstä. Helmipuuro on lautasellani kylmää, enkä syö sitä enää.
Ismo:
Taisin suuttua tytölle vähän liikaa. Päätä särkee niin perkeleesti, kädet tärisevät, ja pitäisi lähteä töihin. Maija oli sanonut aamulla, että kaikki rahat on lopussa. Olo parantuisi, jos saisin edes yhden oluen.
-Ei, tänään en juo. Lopetan kokonaan. On pakko tulla kuntoon.
Tytöt eivät usko minua. Joskus on näytettävä, kuka täällä oikein määrää. Kuritus tekee hyvää lapsille. Kyllä se tästä, kaikki tulee taas ennalleen.
Erosimme Maijan kanssa. Ryyppyputkia tuli useammin, kun tytöt muuttivat kotoa.
En enää kestänyt sitä, että aiheutin Maijalle pettymyksen toisensa jälkeen. Maija lopetti puhumasta minulle. Vaimon veli otti akkuliikkeen, ja muutin toiseen kaupunkiin. Nyt minä kierrän Suomea ja myyn markkinoilla tauluja.
Tapasin ravintolassa Toven, isopovisen, itseäni vanhemman naisen. Tove on totta puhuen vähän tyhmä, näyttää vanhalta kanalta säkkärässä permanentissaan. Mutta Tove on kiltti, tekee meille pihvejä paistijauhelihasta, ja graavaa hyvää merilohta. Kasvatan ruusukaaleja siirtolapuutarhapalstalla.
Tove ei tajua, että juon salaa. Livahdan ravintolaan ja ruiskautan jokaisen paukun jälkeen suusuihketta. Tove kuvittelee, että olen istunut autossa sen aikaa, kun hän on käynyt kauppahallissa.
Pari paukkua päivässä rauhoittaa kummasti. Yritän olla juomatta itseäni humalaan.
Tytöt ovat pärjänneet hyvin ja pidämme yhteyttä.
Ilona:
Tove soittaa aamuyöllä.
-Isäs on joutunut sairaalaan. Olis parempi, jos tulet heti tänne. Se kaatui portaissa ja loukkasi päänsä.
Lähden heti matkaan. Auton rengas ei nappaa kitkaa jäisestä tiestä, mutta pääsen silti eteenpäin. Tuntuu hyvältä päästellä sumuverhon läpi.
Isä makaa teho-osastolla paperinohuen betoniseinän takana. Menen sisään. Isä on niin avuton, makaa vain siinä hiljaa silmät kiinni. Isälle on tehty aivoleikkaus.
Saako häneen edes koskea?
Hoitaja nyökyttää päätään. Silitän isän kättä.
-Isä, Ilona tässä. Inka on pian tulossa ja Iiriskin, kun vain ehtii.
Tulee syyllinen olo. Kuinka minä olen tässä yksin? Iiriksen pitäisi olla ehdottomasti tässä.
-Isä, Iiris on kyllä tulossa.
Näyttää kuin isä yrittäisi pudistaa päätään. Uskon, että isä laulaisi Rosvo Roopen tai ainakin viheltäisi jotain, jos vain voisi. Olen kerrankin isän kanssa kahdestaan.
Isän luomien alla värisee arka ja levoton perhonen. Vain minä näen sen, vain minä, Ilona, ei Inka, eikä edes Iiris. Perhosen viesti on tarkoitettu vain minulle.
-Hah, siellähän sinä olet ja minä tässä yksin isän sängyn vieressä. Etupenkki isän vieressä on nyt kokonaan minun. Kaikki tuntuu nyt vain niin oikealta.
Inka ehtii paikalle seuraavaksi. Isä on tajuton. Inka nukkuu odotushuoneen muovisella sohvalla. Hän on nostanut laihat jalkansa alleen. Minua ei nukuta.
Kuiskaan: -Isä kuolee.
-Älä nyt hulluja puhu. Kyllä isä selviää. Odotetaan nyt vain Iiristä, Inka sanoo.
Iiris ei ehdi teho-osastolle. Perhosen arka värinä isän luomien alla loppuu. Monitori piirtää jo suoraan viivaa.
Laitan yksin hautajaiset. Iiris on vetänyt rauhoittavia ja Inka hoitaa omaansa ja Iiriksen lapsia. Kyyneleet tippuvat kinkkuvoileipien päälle.
Iiriksen silmissä on tyhjä ja samea katse. Tekisi mieli mennä ja ravistella siskoa ja huutaa:
-Katso nyt. Sinne ne panivat meidän molempien isän. Tajuatko sinä edes? Isä ei tule enää takaisin.
En mene, en ravistele, enkä edes sääli Iiristä. Minulla on nyt oma suru.
Ismo:
Olen kuollut, poissa, eikä se tunnu edes pahalta. Tunnen vielä Ilonan lämpimän puristuksen kädessäni.
Luin joskus, että vainajat viettävät pari viikkoa välitilassa. Päätän tehdä niin ja käydä samalla tervehtimässä lempiveljeäni Ilpoa Tukholmassa. En ole tavannut pikkuveljeä pitkään aikaan. Ilmestyn Ilpolle yöllä.
Kerron Ilpolle, että nyt on hyvä. Pyydän veljeä kertomaan terveiseni tyttärille.
Ilona:
Tove ehtii tyhjentää isän pankkitilin. Minulle jää neljä kirjaa, isän vanha kylpytakki ja kolmannes vanhan asuntovaunun velasta. Auto menee takaisin liikkeeseen. Kun tyhjennän autoa, löydän hansikaslokerosta Israelista isälle lähettämäni kortin. Kortti on kulkenut isän mukava vuosia. Ehkä hän kaivoi sen joskus esiin ja esitteli sitä ylpeänä ystävilleen, vaikka en tiedä, oliko hänellä edes ystäviä. Minä sentään kävin meistä ainoana Jaffassa kuten isäkin. Isä taisi arvostaa sitä. Minä annan anteeksi.
Varokaa etanat!
Sade on nostanut asvaltille etanoita. Fridasta on mukava liiskata niitä. Hän työntää Nooa-vauvan vaunut asvaltilla lojuvien kuorien päälle. Meno on melkoista mutkittelua. Hän ei koskaan murskaa etanoita, jotka ovat työntäneet kaulansa esiin.
Uri-koira kiskoo.
-Ei sinne. Sillä näkyy kaula. Kymmenen kuorta, kaksitoista kaulallista. Minun on päästävä laskuissa tasoihin.
Frida on pahalla päällä. Sosiaalityöntekijä Anna-Kaisa Aho kävi taas aamupäivällä. Aho pukeutuu aina ruskeisiin, lerpattaviin samettihousuihin. Ne ovat niin kuluneet, että kiiltävät.
-Tantta voisi joskus vaihtaa housut, Frida ajattelee, ja yrittää väistää Ahon ymmärtäväistä katsetta suurten silmälasien takaa.
-Et suinkaan sinä enää polta sisällä? Täällä haisee tupakalle. Kai sinä käsität, kuinka vaarallista tupakansavu on Nooalle?
-En olen polttanut sisällä Nooan syntymän jälkeen. Käyn parvekkeella tupakalla. Haju on tullut varmasti parvekkeen ovenraosta, Frida valehtelee.
Hän toivoo, ettei tantta avaa keittiön alakaapin ovea, ja löydä sieltä tyhjiä kalja- ja viinapulloja. Ei kai, sillä eihän sosiaalityöntekijöillä ole mitään lupaa penkoa asiakkaiden kaappeja. Lääkkeet hän on piilottanut patjan alle.
-Hienoa kuitenkin, että olet jättänyt päihteet. Mietin silti, että voisit taas ryhtyä käymään seulassa. Se olisi sillä tavalla varmempaa, eikä kukaan voisi epäillä. Sinullekin tulisi jokin rytmi päivään Nooan hoidon lisäksi. Tajuat kai, että Nooa otetaan heti pois, jos alat taas käyttää?
-Totta helvetissä tajuan. En ole kuitenkaan käyttänyt mitään, en juonut edes yhtä kaljaa. Nooa on minulle nyt tärkeintä elämässä. Ei kai tähän enää seuloja tarvita?
-Ei kai sitten, ainakaan vielä. Muista kuitenkin, että olet vauvan kanssa koeajalla.
Ovi paukahtaa hiljaa kiinni.
-Vittu mikä käärme. Käy täällä vain kyttäämässä. Kehuu, kuinka hienosti on mennyt, ja ehdottaa sitten seuloja.
Frida potkaisee seinään. Nooa herää, ja alkaa itkeä. Hän pukee vauvan, laittaa Urin remmiin ja lähtee ulos tappamaan etanoita.
Nooa itkee. Frida nousee, ja nostaa vauvan syliinsä. Maito on vielä haaleaa muovisessa tuttipullossa. Kai se voi vielä juoda sitä? Pieni suu tarttuu ahnaasti pulloon.
Tulee hiljaista. Nooa juo pienin kulauksin, ja Frida odottaa. Nooa sulkee silmänsä. Frida silittää vauvan kaljua päätä.
Frida nostaa vauvan varovasti sitteristä, ja painaa lapsen rintojaan vasten. Hän kuvittelee, miltä tuntuisi imettää. Se ei onnistunut häneltä edes sairaalassa, kun Nooa syntyi. Hoitajat eivät antaneet hänen imettää hepatiitin pelossa. Vittu. Häneltä ei onnistu koskaan mikään.
Frida menee sänkyyn, ja asettelee nukkuvan vauvan viereensä. Vauvan hengitys on rauhallista.
-Nyt nukutaan. Hys, hys, nukutaan. Olen varma, ettei tänä yönä tule painajaisia.
Frida silittää lapsensa päätä. Vauvan rahallinen hengitys rauhoittaa hänetkin.
Sähköjohto keinuu hiljaa. Se liikkuu itsestään, vaikka Jeppe on nostettu hetki sitten alas. Jostain kuuluu lapsen itkua.
-Helvetti, ole hiljaa! Haluan nukkua. Haluan nähdä, pysähtyykö se perkeleen johto koskaan, Frida kivahtaa.
Sähköjohto keinuu. Lapsi itkee.
Frida sivelee käsivarttaan. Sen sisäpinnalla näkyy pieniä arpia. Verisuonia ei erota. Frida voi melkein tuntea, kuinka neula raapii ihoa. Nooa nukkuu.
-Mitä, jos ottaisin ihan vähän, vaikka yhden codin tai haistaisin vain vähän, niin vähän, että unet katoaisivat?
Hiki nousee Fridan iholle. Nooan sängyn vieressä on epämääräinen kasa. Kasa nostaa päätään. Terävät korvat erottuvat pimeästä. Uri-koira ei nuku. Se vahtii äitiä ja vauvaa.
Valkoinen jauhe on pienessä peltirasiassa yöpöydän laatikossa, vanhojen Seiska-lehtien alla. Frida hommasi aineen Stedulta, kun Jeppe kuoli. Siihen meni melkein puolet asumistukirahoista. Sossut ymmärsivät, kun hän kertoi ostaneensa innoissaan uusia vaatteita tulevalle vauvalle.
Frida nousee ylös. Trikoopaita takertuu hikisiin sääriin. Jauhe on rasiassa valkoisen paperin sisällä. Frida tarttuu paperiin, avaa sen, ja levittää jauhetta varovasti pöydälle. Hän kuulee, kuinka jauhe rapisee, kun hän sirottelee siitä valkoisen viivan ruskean pöydän pinnalle. Frida kaivaa lompakosta kympin setelin, ja rullaa sen. Hän vie rullan jauheen päälle, ja vetää pulveria nenään. Nooa nukkuu, mutta Uri on nostanut päänsä ylös. Koira tarkkailee emäntäänsä.
Frida tietää, ettei tunne tule ihan heti. Hän odottaa. Hän putoaa tyhjiöön. Siellä keinuu valkoinen sähköjohto.
-Miksi minun piti tarkistaa vielä kerran kellarin vessa?
Vessan katosta roikkuu sähköjohto. Hän tuntee kellarin homeen löyhkän. Kellarissa on vielä kosteaa suihkun jälkeen. Johto heilahtelee hiljaa, ja Jeppe sen mukana. Jepen kaula on musta ja suu vähän auki. Housuissa on paska- ja virtsaläiskiä. Jeppe on kuollut.
-Kuollut, kuollut, Frida huutaa.
Nooan parahtaa.
Helvetti, hiljaa!, Frida kirkuu.
Nooan aloittaa itkun.
-Hiljaa kakara. Perkele, nyt turpa kiinni!
Nooa ei lopeta. Vauvan itku tunkee Fridan surun läpi.
-Mikä tuo on? Mitä tuo on? Nooa, lopeta! Frida painaa kädet korvilleen.
Äkkiä hän tajuaa, että sängyssä itkee vauva, ja vauvan nimi on Nooa. Se naurattaa häntä.
-Nooa. Mikä se sellainen nimi on?
Uri siirtyy Nooan sängyn viereen, ja urahtelee hiljaa. Frida makaa sängyssä, tuijottaa koiraa ja nauraa. Nauru nousee jostain syvältä vatsasta.
-Mikä sinäkin olet? Koira, tule tänne! hän komentaa.
Uri ei liiku.
-Tule tänne, Frida pyytää. Tule, tule, Uri, Uri. Koira murahtelee.
-Nooa ja koira, koira ja Nooa. Noh, noh veli, hae tohveli. Frida muistaa, kuinka psykologian opettaja väitti, ettei koira erota lauseiden eroa, vaan menee joka kerta ja hakee tohvelin sanoipa sille kumman lauseen tahansa. Frida ei uskonut Ivan Pavlovin koirakokeisiin.
-Vai ei muka erota. Fridaa naurattaa vieläkin enemmän.
-Noh, noh veli, hae tohveli. Noh, noh veli, hae tohveli. Noh, noh veli, hae tohveli. Noh, noh Nooa, ole vittu hiljaa! Kaikki pimenee.
Frida ei halua muistaa valkoista johtoa, eikä niitä tahmeita ja hikisiä käsiä, jotka nyt kopeloivat häntä. Sergei vakuutti, että kaikki unohtuisi, jos hän ottaisi valkoista jauhetta. Kaikki olisi sitten helpompaa.
Olga nauraa ja sanoo, että seuraava tulee vasta puolen tunnin päästä.
-Miehet tykkäävät suomalaisesta lihasta, maksavat siitä helpommin ekstraa kuin muista, Olga vinkuu ja tarjoaa ohutta pakettia. Frida ottaa paketin. Pitsi kiristää Fridan reittä. Kiristävä tunne helpottaisi, jos hän menisi suihkuun. Vielä ehtisi.
Kestää hetken, ennen kuin vesi muuttuu tarpeeksi kuumaksi. Frida pitää niin kuumista suihkuista, että iho muuttuu punaiseksi. Pöydällä odottaa valkoinen viiva.
Sosiaalityöntekijä Anna-Kaisa Aho sanoi, ettei hän saa enää nähdä Nooaa. Aho korjasi kasvoille valahtaneita silmälasejaan, ja näytti Fridan mielestä vahingoniloiselta.
Urikin on viety jonnekin. Vitun väliä. Frida rullaa setelistä putken. Hänen kätensä tärisee vähän.
Jossain kadulla etana vetää kaulansa kuoreen. Se ei tiedä, että se voi olla vaarallista.
Sininen ja punainen
Tuuli työntyy vihaisena mereltä. Se pyörittää hiekkaa, taivuttaa rantakaisloja.
Karl tulee mökistä ulos, kutsuu kissaa ja katsoo harmaalle taivaalle. Sesonki on ohi. Meri huuhtoo viimeisä jalanjälkiä hiekasta. Ranta olisi kohta hänen. Joutsenet tulisivat ja meri jäätyisi hitaasti. Vain jokunen hiihtäjä näkyisi talvella jäällä, mutta ei vielä. Nyt alkaisi ei mikään aika.
Kissa tulee ja kiehnää Karlin jalkaa vasten.
-Pitäisi kai lähteä laskemaan verkot, hakemaan kissalle silakoita.
On vielä varhainen aamu. Aurinko piileksii jossain pilvien takana. Karl hakee mökistä valkoisen lautasen. Kellarissa ollut maitopurkki tuntuu viileältä käteen. Kissan karhea kieli latkii ahnaasti maitoa. Karl menee mökkiin. Kaasuhella sihisee vähän, kun hän sytyttää siihen sinisen liekin.
Karl rakastaa ei mitään aikaa. Kesällä on hankalaa. Utelias kissa karkaa joskus kauas mökistä, ja uteliaat lapset tulevat aivan liian lähelle. Säilyy inhottava tasapaino: hän on huolissaan kissasta ja kiukkuinen lapsille.
Karl ei pidä meluisista perheistä. Ne ovat liian uteliaita, päästävät lapsensa aivan liian lähelle. Lomailevat perheet olivat kuin omistaisivat rannan. Hän on sentään omistanut mökkinsä yli 40 vuotta, ensin yhdessä Britan kanssa ja nyt yksin. Nyt on vain mies ja kissa.
Rannalle on noussut monta hotellia, ja teltat vaihtuneet leirintäalueella asuntoautoihin. Telttakatokset asuntoautojen kyljissä näyttävät Karlin mielestä oudoilta kasvaimilta. Hän ihmettelee, mitä kummaa ihmiset tekevät katoksilla?
Heille riitti Britan kanssa pieni mökki. Herrat tulivat ja halusivat ostaa mökin. He eivät myyneet. Kun Brita oli kuollut, herrat tulivat taas. Karl ei myynyt. Herrat suuttuivat ja sanoivat, ettei Karl saa koskaan mökkiinsä sähköä. Sitäkö hän nyt olisi muka tarvinnut? Hänelle riittivät kaasu ja kynttilät. Kesällä aurinko antoi valon. Sitä paitsi hän piti erityisen paljon pimeästä.
Brita olisi ollut taatusti samaa mieltä. Karlia pelottaa vain se, että joku tulee ja rikkoo mökin, kivittää ikkunat rikki ja murtaa oven. Hän miettii sellaisia, kun auringonsäteet leikkivät kerrostaloasunnon pölyisellä lattialla.
Kissa tulee syliin ja katsoo isäntäänsä siihen malliin, että lähdetään nyt.
-Ei vielä, ei vielä ole ei mikään aika. Odotetaan, että sesonki loppuu, Karl kuiskii kissalle.
He ovat tulleet mökille eilen. Karl on pakannut kylmälaukkuun silakoita. Vene voi olla rikki, ja joku varastanut verkot. Kissan on kuitenkin saatava kalansa. Otan silakat mukaan.
Kaikki on mökillä hyvin. Aurinko välkehtii vielä meressä, kun hän avaa puiset ikkunaluukut. Aurinko jää mökkiin. Karl näkee, kuinka valonsäteet puikkelehtivat nurkissa.
Peiton alla on kylmää ja nihkeää. Tuntuu hyvältä, kun meri huokailee ulkona hiljaa. Hän ei ole koskaan tottunut kaupungin meluun, eikä nuku siellä hyvin.
Kahvipannu pihisee kaasuliekillä. Karl kaataa kahvia emalimukiin. Muki lämmittää mukavasti kylmiä kouria. Aurinko on tullut esiin harmaiden pilvien takaa.
Karl menee ulos. Kissa makaa penkillä mökin seinustalla. Aurinko osuu sen punaiseen turkkiin. Karl istuu kissan viereen.
-Täällä me nyt sitten olemme.
Hiekka rapisee. Rannan pitkospuilta kuuluu reippaita askelia. Kop, kop, kop, kop.
Karl nousee seisomaan. Hiekalla risteilevillä pitkospuilla kävelee kaksi naista. Toinen on pukeutunut siniseen, toinen punaiseen ulkoilupukuun. Naisten vieressä juoksee musta koira.
-Mitä ne tekevät täällä? Sesonki on ohi ja hotellit kiinni.
Karlia kiukuttaa. Rannalla ei pitänyt olla enää ketään. Naiset häiritsevät hänen ei mitään aikaansa.
Toinen naisista nauraa. Tuuli kantaa naurun mökin seinustalle. Karl yrittää olla kuin olisi yhä yksin. Hän tarkistaa veneen ja verkot. Kaikki on kunnossa. Jostain syystä hän ei halua lähteä vielä tänään merelle. Kissallekin on kylmälaukussa silakoita.
Päivä kuluu, tulee yö. Aurinko on painunut mereen. Karl menee peiton alle ja sammuttaa pienen kaasulampun. Lamppu sihahtaa. Karl näkee naisista unta. Sininen ja punainen kävelevät lautakäytävää peräkkäin. Naiset nostavat kasvonsa tuuleen ja nauravat. Karl kuulee naurun ja tuntee jotain poskeaan vasten. Se on vain kissa. Hän nukahtaa taas.
Taivas on lyijynharmaa ja enteilee sadetta. Karl muistaa aamulla unensa, ja painaa kätensä lämpimän kahvimukin ympärille. Kissa pyörii jaloissa, odottaa silakoita. Silakoita riittää vielä kylmälaukussa. Hänen ei tarvitse tänäänkään lähteä merelle.
Naiset ja koira tulevat taas. Kissa katsoo seuruetta epäluuloisena, miettii kannattaisiko jo lähteä karkuun. Kisa livahtaa mökkiin, hyppää pöydälle ja jää siihen katselemaan merta.
-Sininen ja punainen, Karl sanoo ääneen.
Mitä naiset oikein olivat? Mitä he tekivät täällä tähän aikaan?
Naiset ovat jo kaukana. Karl erottaa silti, että heillä molemmilla on tumma tukka. Sininen on pienempi ja rintavampi. Koiran hihna pomppii rytmikkäästi punaisiin pukeutuneen askelten tahdissa.
Naiset puhuvat jostain. Tuuli ei kanna sanoja mökin seinustalle. Karl muistaa taas unensa ja naurun.
-Kumpi naisista nauroi?
Naiset vainoavat Karlin ajatuksia. Hän tahtoo tietää, mitä naiset tekevät rannalla, vaikka on jo ei mikään aika.
-Meri on jo kylmä. Ei siellä voi uida. Naiset eivät taatusti tiedä joutsenista, jotka tulevat kohta. Talvi kahisee rantakaisloissa. Ei täällä voi enää tehdä mitään, joten miksi he ovat täällä?
Karl ei lähde merelle. Tulee sade. Kaasuliekki on lämmittänyt mökin. Peitto ei tunnu enää nihkeältä. Kissa on ulkona.
-Mitä, jos puhuisin naisten kanssa? Kysyisin vaikka, mitä he tekevät täällä. Voisin vaikka keittää meille kahvit. Kuuntelisimme tuulta ja katselisimme, kuinka kaislat huojuvat tuulessa.
-Ei sentään. Ovatko naiset edes suomalaisia? Herran jumala, jos ovat vaikka venäläisiä tai jostain vielä kauempaa. Enhän minä osaisi puhua niiden kanssa mitään.
Kissa naukaisee oven takana. Karl päästää kissan sisään, antaa sille maitoa ja nostaa peittonsa alle. Ikkunasta näkyy tummansininen taivas ja tähtiä. Ainoa ääni mökissä on kissan kehräys.
Kylmälaukussa on vielä viisi silakkaa. Ne riittäisivät kissalle. Vene on rannalla tarpeeksi kaukana merestä. Karlin ei tarvitsisi koskea siihen.
Hän päättää polttaa tänään roskia. Se oli jäänyt kesällä tekemättä, kun rannalla parveili liikaa uteliaita perheitä.
Savu tuoksuu, ja liekit nuolevat paperia. Karl nauttii tuoksusta ja tuulesta. Hän tuntee äkkiä kasvoillaan jotain kosteaa. Se on koiran kieli. Punaiseen lenkkipukuun pukeutunut nainen juoksee kohti Karlin nuotiota.
-Voi, anteeksi aivan kauheasti. Koira pääsi irti. Se on niin tuttavallinen, tahtoo olla kaikkien kaveri. Toivottavasti se ei häirinnyt.
Nainen napsauttaa metallisen soljen napakasti koiran kaulapantaan ja hymyilee. Karl vastaa hymyyn, eikä muista, että tekohampaat ovat juomalasissa sängyn vieressä.
-Tulisivatko he nyt kahville, jos pyytäisin? Karl ehtii ajatella. Samassa siniseen pukeutunut on nuotion luona. Molemmilla naisilla on ruskeat silmät. Naiset ovat hämmästyttävän samannäköiset. Karl häkeltyy.
Punainen tarttuu koiran hihnaan ja kiskaisee sen liikkeelle. Naiset menevät, eikä Karl ehdi sanoa mitään. Rantahiekkaan jää vain naisten ja mustan koiran jäljet. Karl tietää, etteivät jäljet säily hiekassa pitkään, sillä pian tulee nousuvesi.
Naisten silmät tulevat Karlin uneen. Syysaurinko tanssii ruskeissa silmissä, ja jostain kuuluu taas naisen nauru.
Hän odottaa naisia seuraavana aamuna. Hän on varuillaan, menee ulos ja tähyilee hiekan halkovalle lautakäytävälle.
-Kop, kop, kop, kop, kuuluu jo kaukaa. Siellä he taas menevät, sininen edessä, punainen takana, ja perässä juoksee musta koira. Naiset nyökkäävät Karlille. Karl nyökkää takaisin. Kissa katsoo epäluuloisena mökin rappusilta. Koira ei huomaa sitä.
Karl on keittänyt koko pannun täyteen kahvia. Kahvipannun kylki viilenee, sillä hän ei jaksa juoda kahta kuppia enempää. Hän kaataa illalla kylmän kahvin rappusten juureen.
-Pyydän naiset huomenna kahville, hän päättää.
Karl tuntee olonsa yksinäiseksi. Kissakin on taas omilla teillään. On nousuveden aika. Hän tarkistaa vielä kerran, että vene on tukevasti kiinni, ja naisten sekä koiran jäljet poissa. Hän toivoo, että naiset palaavat vielä rannalle. Hän odottaa. Tulee jo hämärä.
Karl on levoton. Hän menee ulos ja kutsuu kissaa.
-Kop, kop, kop, kop, kuuluu lautakäytävältä.
Naiset ovat siellä, ja koira juokse vieressä hiekalla.
-Mihin kummaan he ovat menossa? Pian tulee pimeää. Nyt tai ei koskaan pyydän heidät tänne. Keitän kahvit ja tarjoan vaikka rommitotit. Voisimme pelata korttia, ja jutella ihan niin kuin me silloin Britan kanssa.
Naiset ohittava Karlin mökin. Karl seisoo mökin seinustalla. Äkkiä hän muistaa vanhan kiikarin. Siellä se on laatikossa penkin alla.
Karlin on pakko nähdä, minne naiset menevät. Sininen, punainen ja koira loittonevat lautakäytävää ylös kohti suljettua hotellia. Rannalla on tyhjää. Yksinäinen päivänvarjo lepattaa hiljaa tuulessa. Tulee hämärä, miltei pimeä. Karl päättää vielä katsoa.
Hotellin terassin ovi aukeaa, Sininen tulee ensin ja istahtaa pöytään. Punainen ja koira tulevat perässä. Karl yrittää katsoa kiikarin läpi, mutta naiset häviävät hämärään. Hän tavoittaa silmiinsä enää vain epämääräisiä hahmoja.
-Miksi he istuvat pimeässä illalla tyhjällä terassilla, kun minä olisin voinut tarjota kuumaa rommia lämpimässä mökissä, hän miettii.
Karl kaataa rommia kuumaan veteen, ja muistaa vasta sitten, että sokeri olisi pitänyt sulattaa vedessä ennen rommia. Nyt sokeri värjää veden harmaaksi. Hän siemaisee lasista ja päättää jäädä odottamaan naisia. Olisihan heidän pakko tulla pois hotellista. Kuinka hän saisi naiset mökkiinsä?
Tulee pimeä. Ikkuna on auki. Karl kuuntelee askelia lautakäytävällä. Ei mitään. Tuuli vain keinuttaa merta, ja meri huokailee mielihyvästä.
Karl toi kesällä värikkäitä lasilyhtyjä mökille, mutta ei koskaan sytyttänyt niitä. Nyt on niiden aika. Kynttilät ovat muovipussissa naulakossa. Sininen, punainen, vihreä, taas punainen ja sininen ja vielä yksi vihreä. Ne näyttäisivät kauniilta hiekalla, näkyisivät lautakäytävälle.
Karlin kädet vapisevat vähän, kun hän raapaisee ensimmäisen tulitikun ja sytyttää lyhdyn. Kun kaikissa palaa tuli, ne näyttävät kauniilta. Karl jää ulos odottamaan naisia. Pullossa on vielä reilusti rommia ja alumiinikattilassa valmiina kuumaa vettä.
-Kop, kop, kop, kop. Puhe ei kantaudu mökkiin asti, tai sittenkin, kyllä sieltä jotain kuuluu.
-Katso, kuinka kauniita. Se mökin mies on sytyttänyt lyhtyjä. Onpa ihanan näköistä.
-Kop, kop, kop, kop, kuuluu lautakäytävältä.
Karlin sydän pamppailee. Pysähtyvätkö naiset? Tulevatko he tänne? Kissan silmät välähtävät ikkunalasin takana. Äänet ja askeleet loittonevat. Karl sammuttaa kynttilät lyhdyistä ja siemaisee lasista haaleaa rommitotia.
Karl odottaa naisia seuraavana ja sitäkin seuraavana aamuna. Naiset eivät tule. Vene on tukevasti rannalla. Kissa katsoo miestä.
-Eiköhän lähdetä taas takaisin kaupunkiin?
Tuuli on yltynyt merellä. Karlia nolottaa vähän hänen viimeöinen unensa. Hän tarttuu emalimukiin ja nostaa sen astiakaappiin. Auki jääneen rommipullon pohjalla lojuu kärpänen.
Natalia
Natalia
Pienet rinnat poukkoilevat Natalian raitaisen puseron alla. Äiti on jo talvella luvannut ostaa hänelle rintaliivit. Sitten syntyi vauva ja kaikki sellainen unohtui.
On elokuinen iltapäivä. Ilmassa tuoksuu aavistus kahisevista lehdistä. Aurinko nauraa Natalian silmissä. Hän on matkalla baariin.
Natalialla ei ole isää, mutta hän saa sanoa Rikua, äidin sulhasta isäksi. Natalialla ei ole edes isoisää, mutta Rikulla on isä, Pelle. Natalia kutsuu Pelleä salaa tekopaapaksi.
Pelle odotti Nataliaa koulun portilla. Tyttö näki tekopaapan vihreän takin luokan ikkunasta.
-Paappa on tullut hakemaan minut vähän aikaisemmin. Opettaja, saanko lähteä jo kotiin, ettei paapan tarvitse odottaa?
-Voithan sinä mennä.
Pelle tarttuu tytön käteen. Miehen käsi tuntuu karhealta tytön pehmeää kämmentä vasten. Se kutittaa kivasti.
-Vai sanoit sinä minua oikein paapaksi. Kyllähän minä sinulle sellainen paappa voisin ollakin, Pelle nauroi, kun Natalia kertoi, kuinka oli päässyt livahtamaan koulusta.
-Tekopaappa sinä olet. Oikea paappa on taivaassa, mutta sinäkin kelpaat, Natalia ajatteli.
Pelle vei Natalian baariin, kuten he olivat sopineet. Tyttö ei olisi oikeastaan saanut olla siellä, sillä aikuiset joivat baarissa kaljaa ja polttivat tupakkaa.
Pelle kävi baarissa joka päivä. Baarin omistaja tiesi, että mies oli melkein Natalian isoisä. Siksi hän ei välittänyt. Mitäpä siinä olisi ollut ihmettelemistä?
Pelle tilasi Natalialle keltaista Jaffaa ja itselleen oluttuopin. Natalia sai vielä käydä valitsemassa tiskin takaa suklaapatukan.
-Suffeli kiitos. Paappa maksaa.
-Katsokaa nyt tätä minun tyttöä. Se sanoo minua paapaksi, että pääsee kesken tunnin koulusta.
Pellen kaverit röhähtivät nauruun.
Natalian oli lähdettävä kolmelta kotiin, että ehtisi sinne ennen äitiä. Äiti suuttuisi, jos tietäisi hänen olleen baarissa. Piti vain seistä hetki parvekkeella, että tupakanhaju tuulettuisi pois vaatteista, ja riisua sitten vaatteet pyykkikoriin.
Pelle oli pyytänyt Natalian taas perjantaina koulun jälkeen baariin ja luvannut viedä hänet sen jälkeen kävelylle.
-Hyvä, sitten ei enää tarvitse seisoa parvekkeella tuulettumassa, Natalia sanoo ja lupaa tulla.
Natalian ruudullinen reppu hakkaa perjantaina iloisesti raidallisen puseron selkää.
Pelle istuu baarin pöydässä. Natalia odottaa hetken ovella ja toivoo, että tekopaappa huomaisi hänet. Pelle istuu selin oveen, eikä huomaa tyttöä.
-Tässä minä nyt olen, Natalia sanoo pienällä äänellä.
Pellen kasvot leviävät hymyyn. Hän kaivaa taskusta kahden euron kolikon.
-Hae jotain juotavaa. Olen pian valmis, ja sitten mennään. Meillä on tänään omia juttuja Natalian kanssa.
Pelle ottaa pitkän huikan oluttuopista. Hän sytyttää vielä yhden tupakan.
Natalian keltainen Jaffa lämpenee lasissa haaleaksi ennen kuin Pelle on valmis. Nataliaa harmittaa, että tekopaappa hakee tiskiltä vielä uuden tuopin. Levyautomaatti rämisee nurkassa. Ilma on harmaa tupakansavusta. Pelle kävi Natalian kotona kiltisti parvekkeella tupakalla, mutta baarissa ei tarvitse mennä ulos.
Pelle oli hoitanut Nataliaa joskus, kun tyttö oli pieni. Mies oli silloin halunnut, että he menisivät yhdessä suihkuun, ja he menivät. Natalia ihmetteli, miksei Pelle halunnut pukea vaatteita suihkun jälkeen.
Pelle makasi alasti sohvalla ja katseli tyttöä.
-Näin on mukavampi kuivatella. Ottaisit sinäkin vielä kylpytakin pois.
Natalia tiesi, ettei saisi olla suihkun jälkeen alasti. Äiti sanoi, ettei Riku pitäisi sellaisesta. Hän avasi kuitenkin valkoisen kylpytakkinsa vyön. Kylpytakissa oli mustia palloja. Takki toi hänen mieleensä dalmatialaiskoiran.
-Jokos Jaffa on juotu ja tyttö valmis kävelylle paapan kanssa?
Nataliasta tuntuu mukavalle, kun Pelle tarttuu hänen käteensä. Elokuisen iltapäivän aurinko lämmittää selkää.
-Pelle, minne me mennään?
-Minne sinä tahtoisit? Mennäänkö vaikka merenrantaan katsomaan, onko siellä lokkeja?
-Mennään vaan.
Tuuli kahisuttaa kaisloja. Ranta on tyhjä. Hiekka narskuu kenkien alla. Pelle vie Natalian vaaleansinisten uimakoppien ohi. Niiden takana on ruskea vaja. He istuvat vajan seinustalle. Vaja tuoksuu venetervalle.
-Onpas täällä lämmin. Mitä, jos riisutaan vähän? Otetaan aurinkoa. Pelle availee paitansa nappeja.
-Harmi, ettei minulla ole uimapukua. Vesi on varmasti vielä lämmintä, Natalia sanoo.
Pelle on riisunut paitansa ja hamuilee housujensa sepalusta. Natalia irrottaa selästään repun, ja laskee sen varovasti hiekalle.
-Ota nyt vaan kaikki vaatteet pois. Kukaan ei näe meitä. Otetaan vähän aurinkoa. Mennään vaikka alasti uimaan, jos rannalle ei tule ketään muita.
Natalia riisuu puseron. Tuuli tuntuu jo viileältä.
Pellen vatsanahassa on kurttuisia poimuja. Iho poimujen välissä on paljon vaaleampaa kuin muulla mahassa,
-Sun mahassa on hassuja makkaroita. Tuleeko niitä kaikille vanhoille ihmisille?
-Enhän minä nyt niin vanha ole, vasta 54. Kokeilehan, miltä makkarat tuntuvat. Pelle tarttuu Natalian käteen, ja vie sen mahalleen.
Natalia luulee, että Pelleä kutittaa. Tekopaappa ei kuitenkaan naura vaan huohottaa vain kummallisesti.
-Pelle, mikä sun on?
-Ei mikään. Ei mikään. Jatka vaan tyttökulta, jatka pikku-Nata, jatka!
Natalia kutittelee Pellen mahaa. Mies tarttuu äkkiä tytön käteen ja vie sen sinisten alushousujensa alle. Siellä on jotain kovaa, sykkivää, pelottavaa.
-Minä en tahdo. Sinä et sitä paitsi edes kutise.
-Kutisenhan minä. Koske vaan siihen, niin näet.
-En mä halua!
-Nyt sinä kosket siihen, kun kerran aloitit. Jos et koske, kerron opettajalle, etten ole mikään oikea paappa. Kaikki nauravat silloin sinulle. Ah! Juuri noin. Purista vielä tiukemmin.
Nataliaa pelottaa. Se kova ja sykkivä kasvaa koko ajan, mutta Natalia ei uskalla irrottaa kättään siitä. Pelle kääntyy ja riuhtoo Natalian farkkujen vetoketjua auki, saa sen auki ja kiskoo housut alas. Toinen riuhtaisu repii kukalliset alushousut polvitaipeisiin.
-Pelle, mitä sä teet? Älä, älä tule. Lopeta!, Natalia kirkuu, kun mies kampeaa tytön päälle.
-Ole saatana siinä hiljaa. Itse tätä kerjäsit senkin pikkunarttu.
Lämäys osuu Nataliaa silmäkulmaan. Sattuu, sattuu aivan kamalasti. Natalia ei uskalla edes hengittää.
Jotain tahmeaa valuu tytön jalkojen välissä. Hiekka on karheaa paljaiden pakaroiden alla.
-Voi kulta, kultapieni. Anteeksi. Nata, sinä olet ihana. Paapan ihana tyttö.
Pelle makaa vielä Natalian päällä. Tyttö saa tuskin ilmaa keuhkoihinsa. Pellestä huokuu oluen tympeä lemu. Aallot kuuluvat vajan taakse. Ne loiskivat tasaisesti: lits, lits, lits, lits…
-Mitä perkelettä täällä tapahtuu?
Äiti seisoo vajan seinustalla, ja loikkaa sieltä Pellen päälle. Hän kiskoo miehen pois ja kirkuu, että kuristaisi tämän. Natalia ei enää muista, olivatko nyyhkytykset hänen vai äidin.
-Näyttää valitettavasti siltä, että mies meni loppuun asti. Tyttö ei ole enää neitsyt.
Natalia kuulee lääkärin äänen, mutta ei ymmärrä, mitä neitsyt tarkoittaa. Sen täytyy olla jotakin aivan kauheaa, sillä äiti on ihan hiljaa, ja nyyhkäisee sitten omituisesti.
Mitä hän tekee täällä sairaalassa? Valot ovat liian kirkkaat, ne sattuvat Natalian silmiin. Hän sulkee silmänsä ja yrittää pitää valon poissa.
Poliisisetä kyselee paljon, ja Natalia kertoo. Sitä hän ei kuitenkaan kerro, että sanoi Pelleä tekopaapaksi.
-Pelle joutuu tästä varmasti vankilaan, äiti puhuu puhelimeen.
Riku on paljon poissa kotoa. Vauva parkuu makuuhuoneessa. Se haluaa päästä äidin syliin, tuntea äidin laihat käsivarret ympärillään. Äiti ei nyt ehdi. Äidillä on paljon muuta tekemistä. Täytyy puhua puhelimessa.
-Se saatanan mulkku ei saanut kuin ehdollista ja parin tonnin korvaukset. Tuskin niitä rahoja koskaan nähdään. Se on varmaan kohta taas jonkun tytön kimpussa, äiti sanoo puhelimeen.
-Nata pieni. Muista, ettei mikään ole sinun syytäsi. Pelle teki sinulle väärin ja hänen pitäisi olla vankilassa, mutta ei. Äidin äänestä huokuu viha.
-Mistä rahoista sinä puhuit puhelimessa, Natalia kysyy varovasti.
-Niin, sinä saat 2 500 euroa. Ostetaanko niillä sinulle uusi polkupyörä, ja pannaan loput pankkiin?
Ikkunan takana sataa lunta. Vauva nukkuu. Natalia ei tahdo enää muistaa elokuuta, eikä mitään sykkivää ja tahmeaa.
-Ostetaan vaan se pyörä. Saanko sen punaisen urheilukaupan ikkunasta ja siihen sellaisen korin?
-Saat tietysti.
-Saanko minä rintsikatkin?
-Saat.
Korkki
Korkki
Poks! Piukka korkki kimpoaa samppanjapullosta ilmaan ja lentää virtaan. Kuohuva neste on jo ulos pullosta ennen kuin Hanna ehtii työntää ensimmäiset lasit sen alle. Viisi kapeaa lasia täytyy vain puolilleen kuplivaa juomaa.
-Miksi ihmeessä sinun piti taas ravistaa pulloa? Eihän me missään formulakisoissa olla. Näitkö, kuinka paljon samppanjaa valui hukkaan, näitkö?
Hannan ääni on moittiva. Henkka, Hannan mies ei ole huomaavinaan.
Toivottavasti ne eivät ala taas riidellä, Mirkku ajattelee. Ilmassa on ollut kireää jännitystä siitä asti, kun he pakkasivat viinit ja piknikeväät kylmälaukkuihin ja päättivät kävellä läpi kesäisen kaupungin.
-Voiko näillä sandaaleilla kävellä? Mennäänhän sitten tarpeeksi hitaasti, Hanna vaati.
-Mennään, mennään, muut sanoivat.
-Kippis kesälle ja kavereille! Meille tuli ihana päivä. Ottaako kukaan voileipää? Mirkku raottaa kylmälaukun kantta.
Laukussa on merilohella ja savustetulla lammaspaistilla täytettyjä kolmiovoileipiä. Leipä on tietysti saaristolaisleipää, sillä siitä syntyvät maukkaimmat eväät. Mirkun mielestä ruuan ja juoman pitää olla täydellistä myös eväänä.
-Annahan yksi, Markku, Mirkun mies pyytää.
-Minäkin voisin ottaa vaikka sitä lohta, kaunis Annukka, Henkan nuori tytär sanoo.
Hanna ja Henkka ovat hiljaa, murjottavat. Hanna maistaa varovasti lasistaan, nuuhkii nyrpeänä juomaa ja ottaa uuden, pienen kulauksen. Henkan lasi on jo melkein tyhjä.
Henkka kävelee lasi kädessä puiston rannassa olevalle laiturille ja kumartuu tutkimaan jotain vedessä. Pian hän huutaa:
-Hei, tulkaa katsomaan. Korkki liikkuu vedessä ihan kummallisesti. Se menee vastavirtaan.
-Ei voi olla totta, Mirkku ja Markku ihmettelevät.
-Mitähän se taas keksii, Hanna hymähtää, mutta lähtee kuitenkin katsomaan. Vain kaunis Annukka jää rantaan räpläämään kännykkää.
-Tuossa se on. Katsokaa. Korkki menee vastavirtaan, Henkka touhuaa.
Totta se on. Vesi virtaa etelään, ja korkki liikkuu pohjoiseen. Veden pyörteet keinuttavat korkkia kevyesti. Myötävirta on melkein napata sen mukaansa, mutta korkki löytää uuden väylän vedessä ja keinuu taas itsepintaisesti vastavirtaan.
– Minä haen sen ja laitan takaisin myötävirtaan.
Henkka on jo repimässä pensaasta oksaa ja juoksee oksa kädessä rantaa pitkin korkin perässä. Hän saa sohaistua korkkia kerran, mutta sitten se lipeää kepin alta ja liukuu pois.
-Voi perkele! Henkka kiroaa. Kuuluu molskahdus ja mies on vedessä mahallaan. Vettä on vain metrin verran, mutta hän on läpimärkä. Henkka kömpii nolona ylös.
-Olipa taas niin järkevä idea, Hanna tuhahtaa.
-Meidän kannattaa nyt tilata taksi ja mennä meille takaisin. Henkka on ihan märkä. Sattuuhan sitä. Onneksi pääsit nopeasti ylös, Markku sovittelee.
Viisikko loittonee rannasta puistoon. Markku puhuu kännykkään. Naiset kantavat kylmälaukkuja. Kaunis Annukka unohti puoliksi syödyn voileipänsä penkille.
Korkin matkanteko vastavirtaan on työlästä, mutta etenee kuitenkin, kunhan vain on tarpeeksi itsepäinen.
-En varmasti käänny. Mitäs tuli vielä sorkkimaan sillä kepillä. Kai me korkit, etenkin samppanjapullon korkit saamme uida ihan minne tahdomme? Ihan oikein miehelle, että luiskahti virtaan, korkki puhisee ja jatkaa sitkeästi uimista.
Irene ja Kari istuvat rantaravintolan terassilla ja kiistelevät siitä, pitääkö kasvihuoneen takana olevasta kirsikkapuusta leikata suoraan ylöspäin sojottavat oksat. Irenen mielestä pitää, Karin mielestä ei. Kari muistuttaa, että kasvukausi on jo pitkällä, ja oksien leikkaaminen voi vahingoittaa puuta. He saivat puun vuosia sitten häälahjaksi.
-Eikä vahingoita. Suorat oksat vievät vain turhaa energiaa. Ne kasvavat sitä paitsi niin korkealle, ettei niistä voi edes poimia kirsikoita. Kuunteletko sinä?
Karin silmät ovat nauliutuneet virrassa vastavirtaan ponnistelevaan korkkiin. Korkki on juuri ohittamassa rantaterassia.
Kari tuijottaa korkkia niin keskittyneesti, että osa oluesta läikähtää pöydälle, kun hän hamuaa lasia.
-Mikä siellä on?
-Se taitaa olla korkki. Katso, kuinka se liikkuu vastavirtaan. Miten se on mahdollista?
Irene siristää silmiään ja näkee vedessä kelluvan korkin. Korkki on huomioinut olevansa taas huomion kohteena. Se terästäytyy ja pinnistää voimansa äärirajoille niin, että pääsee vastavirtaan vielä lähemmäksi terassia. Se haluaa näyttäytyä.
Irene näkee nyt selvästi, että korkin kyljessä lukee Bollinger Special Cuvée Brut.
-Bollinger. Nimi tuntuu jotenkin tutulta. Eikös meilläkin ollut tuota Bollingeria silloin viime kesän juhlien jälkeen? Joku toi sen lahjaksi. Se on aitoa samppanjaa, Irene tietää.
-Olihan meillä. Ei se muuten mitään erikoisen makuista samppanjaksi ollut. Moni ihan tavallinen ja halpa kuohari on parempaa.
-Onko näin?
-On, ainakin minun mielestäni.
Irene ja Kari alkavat muistella, mitä kaikkea saivat juhlissaan lahjaksi. Samppanjapullojakin kertyi useita, ja melkein kaikki niistä on jo juotu. Kellarissa oli kuitenkin vielä yksi, Louis Roedererin Cristal vuodelta 2005.
Pullo oli pakattu niin hienoon puulaatikkoon ja kääritty kauniiseen, vaaleanpunaiseen sellofaniin, ettei se voinut olla ihan mikä tahansa kuohujuoma. Kari ja Irene yrittivät etsiä sitä turhaan Alkon hinnastosta. Lopulta he kysyivät Alkon myyjältä.
-Cristal on tilaustuote ja maksaa 189 euroa. Voimme kyllä hankkia sen tänne.
-Hups, onpa sillä hintaa. Kiitos vain. Ehkä tyydymme tällä kertaa kuitenkin tähän, Kari sanoi ja heilautti kädessään 27 euron punaviinilaatikkoa.
-Cristalia ei sitten juoda ihan koska tahansa. Pitää kehitellä sen ympärille jotain erikoista, Irene suunnitteli.
Hän katsoo vastavirassa kamppailevaa korkkia ja saa idean.
-Juodaanko se Cristal tänään?
-Ei kai me nyt niin kallista ihan tuosta vaan ja kahdestaan.
-Miksei? Miksi aina pitäisi odottaa jotain parempaa? Tämä on ihan hieno ilta.
-Mitä me sitten juhlisimme?
-Vaikka sitä, että me olemme tässä ja rakastan sinua. Ei aina kannata odottaa jotain suurta ja hienoa.
-Olet oikeassa, ei kannata. Minäkin rakastan sinua. Mennään kotiin ja avataan pullo.
-Se pitää ensin laittaa hetkeksi viileään.
-Kun pullo on jääkaapissa, mennään katsomaan kirsikkapuuta ja päätetään, mitä sille tehdään.
-Mennään vaan, ja leikataan saman tien oksat.
-Ei muuten leikata.
Kari ja Irene nousevat ja lähtevät kohti ulko-ovea. Kumpikin hymyilee. Karin käsi hipaisee Irenen alaselkää.
Korkki hihkuu tyytyväisenä, vaikka ponnistelu virrassa on viedä sen voimat.
-Hienoa, että tuon jollekin mieleen mukavia asioita. Kannatti uida tänne asti.
On aika jatkaa matkaa. Korkki on niin kevyt, ettei se edes huomaa virran pohjassa lojuvia uppotukkeja ja rautaromua. Pienet, ihan pinnassa uivat ahvenet väistelevät sitä vikkelästi.
Auringon lämmittämässä puussa on aivan erityinen tuoksu. On hellepäivä. Pauliina istuu vanhalla laiturilla ja lipsuttaa varpaitaan vedessä.
-Mikä tuolta tulee? hän huomaa korkin. Korkki nousee pienten aaltojen mukana laiskasti ylös ja sitten taas takaisin alas.
-Kuinka se tulee tännepäin vastavirtaan? Pauliina astuu laiturilta virtaan ja on kohta vyötäröään myöten vedessä. Nyt näkyy paremmin.
Korkki tulee hitaasti kohti Pauliinaa. Korkkia huvittaa, että teki taas vaikutuksen ja sai naisen veteen. Sille on siis pakko näyttäytyä kiitokseksi.
-Sehän on kuoharin korkki, Pauliina huomaa.
Hän muistaa, että kotona on yhtä korkkia vaille valmis korkeista tehty pannunalusta.
-Tuosta saan viimeisen korkin.
Pauliina pulahtaa uimaan, ottaa muutaman vedon ja yrittää tavoittaa korkkia.
-Ei, minua et vie minkään pannunalusen tekotarpeeksi. Tahdon olla vapaa, korkki hätääntyy ja heittäytyy myötävirtaan.
Pauliina käsi on tyhjä. Korkki seilaa jo kovaa vauhtia vedessä myötävirtaan kuin mikä tahansa veteen viskattu esine.
Pakoon
Marraskuin ilta on pimeä ikkunan takana. Suoni tykyttää varovasti Herkon kaljun ohimon alla. Eveli istuu sohvalla ja vikaisee salaa miestä.
-Nyt on oltava hiljaa, nyt ei saa ärsyttää suonta, hän ajattelee, kumartuu alas ja tarttuu kynsilakkapulloon.
Eveli sivelee jokaiseen varpaaseen ohuen kerroksen sinistä kynsilakkaa. Varpaat näyttävät viluisilta. Hänen tekisi mieli piilottaa ne villasukkiin.
Herkko katsoo televisiota ja suoni tykyttää vaaleassa nahassa. Eveli on oppinut tarkkailemaan suonta. Joskus se sykkii rajusti. Silloin hän pelkää.
-Mitä helvittä sinä niitä kynsiä maalaat talvella? Eihän niitä kukaan näe sukkien alta, Herkko murahtaa.
Murahdukseen ei voi, ei kannata, eikä tarvitse vastata mitään.
-Jättäisi minut jo rauhaan. Antaisi olla. Toivottavasti tämä jäisi tällä kertaa tähän. Eveli sivelee sormellaan sinisiä varpaankynsiä. Lakkakerros kynsissä on melkein kuiva. Herkkoa hän ei uskalla katsoa.
-Oletko sinä menossa jonnekin? Kenen kanssa menet? Onko sinulla toinen mies?
Herkko pudottelee kysymyksiä huoneeseen ja napsauttaa samalla television kaukosäätimellä kiinni.
Eveli ei enää näe suonta miehensä ohimolla. Herkko on kääntänyt päänsä Eveliin. Jalkalamppu heittää pehmeän varjon miehen ohimolle, juuri siihen, missä suoni sykkii. Eveli tietää, että suoni tykyttää jo rajusti. Hän olisi halunnut nähdä sen ihon alta niin, että voisi arvioida tilanteen nopeammin.
-Missä minä nyt muka olisin muita miehiä ehtinyt tavata? Älä nyt taas tuollaisia kuvittele.
Kissa ja koira ovat jo varuillaan. Koira tulee aivan Evelin jalkoihin, työntää kuononsa valkoisen maton korkeaan nukkaan ja lipaisee kerran emäntänsä isovarvasta.
-Saatanan huora! Luuletko, että minä uskon? Petät minua kuitenkin.
Herkko sähisee ja pomppaa jaloilleen. Keittiön uunin luota kuuluu kolinaa. Herkko palaa olohuoneeseen. Miehen kädessä on hiilihanko.
-Tiedätkö, että voisin tappaa sinut, jos haluan? Kukaan ei kuulisi mitään, kun hakkaan sinut hengettömäksi. Mies sivaltelee hiilihangolla ilmaa.
Olohuoneesta pääsee keittiöön. Herkko kulkee hitaasti ympyrää ja on pelottavan hiljaa. Välillä kuuluu vain sivallus, kun hiilihanko halkoo ilmaa.
Koira kyyristyy Evelin jalkoihin. Kissa on kadonnut jonnekin. Pelko raapii Evelin vatsaa. Kynnet ovat kuivat. Hän vetää jalkoihinsa villasukat.
Talo on syrjässä. Kukaan ei kuulisi, vaikka Herkko tappaisi.
Herkko tulee ihan viereen, hivelee hiilihangolla Evelin olkapäitä, eikä puhu mitään. Eveliä oksettaa.
-Nyt on oltava ihan hiljaa. Nyt ei saa näyttää, että pelkään. Herkko on ihan hullu. Täältä on päästävä nopeasti pois.
-Mitä sinä nyt? Menisit pois ja veisit hiilihangon takaisin keittiöön. Kaikkihan on ihan hyvin, eikö olekin? Unohdetaan nyt tämä. Laitanko vaikka teetä meille?
Herkko näyttää hetken vähän nololta aivan kuin heräisi unesta. Hän pomppaa ylös ja aloittaa taas loputtoman vaelluksensa olohuoneesta keittiöön, keittiöstä eteisen kautta takaisin olohuoneeseen, ja taas takaisin samaa ympyrää. Ilmassa kuuluu vihaisia sivalluksia.
-Nyt on pakko päästä nopeasti pois, Eveli ajattelee. Koira katsoo häntä kummallisen näköisenä. Kissakin tulee jostain ja jää pyörimään jalkoihin. Hän ei voi ottaa niitä mukaan.
-Menen tupakalle.
Eveli nousee. Mies ja hiilihanko jatkavat hidasta kierrostaan. Herkon silmät välähtävät ilkeästi. Eveli pelkää.
Evelin käsi tärisee, kun sormet tarttuvat talvitakin taskussa oleviin autonavaimiin. Kuuluu vaimea kilahdus. Onneksi Herkko ei huomaa sitä. Ulko-oven lukko raksahtaa.
-Minähän olen vain menossa tupakalle, hän rauhoittelee itseään.
Vastassa on kylmä talviyö. Tähdet tummalla taivaalla ovat kirkkaita.
Eveli juoksee autotalliin. Villasukat kostuvat sohjoisesta lumesta. Hän tempaisee autonoven auki ja työntää avaimen virtalukkoon. Kädet tärisevät vieläkin.
Auto hurahtaa ensimmäisestä startista käyntiin. Hän peruuttaa nurmikolle ja tuntee, kuinka kukkapenkin veltot orvokit litistyvät renkaiden alle. Multa lentää. On päästävä nopeasti pois.
Herkko on ulkona, juoksee auton luo ja riuhtoo ovea auki.
-Avaa huora. Saatana! Et sinä mihinkään lähde.
Eveli painaa kaasua. Autonovi on lukossa. Hän on turvassa.
Auto liikkuu. Herkko juoksee sen perään ja hyppää eteen. Kuuluu onttoa kolinaa. Eveli näkee, kuinka mies pyörähtää konepellille ja kierähtää siitä maahan.
Pois. Pois. Pois. Jalka painaa kaasua. Ensimmäiset talot tulevat pian, sitten katuvalot, ja hän turvassa suurella tiellä.
Työpaikalla on hiljaista. Toimistossa tuoksuu pöly ja päivällä poltettu tupakka. Toimiston ovi on lukossa, eikä Herkko pääse sinne.
Eveli tärisee aamutakkinsa alla. Siniset kynnet ovat tarttuneet tahmeina villasukkiin. Toimistoon lattiaan jää kosteita jälkiä villasukista.
Katulamput heittävät seinille keltaista valoa, eikä sähkövalo ole tarpeen. Eveli hapuilee käsiinsä puhelimen ja näppäilee tutun numeron.
Puhelin soi tyhjässä talossa. Eveli näkee ojassa lojuvan Herkon. Mies makaa tajuttomana sohjossa. Tähtien kylmä valo osuu kaljuun päähän. Suoni tykyttää vielä raukeasti ohimon vaalean nahan alla. Pian tykytys loppuisi.
-Haloo, kuuluu äkkiä puhelimesta.
Eveli on ihan hiljaa, tuskin hengittää.
– Herkko on ainakin hengissä ja kotona.
Eveli sulkee puhelimen ja kuulee vielä korvissaan Herkon kysyvän äänen:
-Haloo, kuka siellä? Haloo?
Yön tunnit ovat pitkiä tyhjässä toimistossa. Eveli yrittää nukkua lattialla, mutta uni ei tule. Kova lattia kivistää selkää. Hänen on kylmä aamutakin alla. Siivooja tulisi kohta, ja hänen pitäisi silloin olla muualla.
Eveli näppäilee taas tutun puhelinnumeron. Puhelin hälyttää kauan. Lopulta Herkko vastaa.
-Herkko.
-En tule enää kotiin, jos sinä olet siellä.
-Hyvä on. Minä lähden. Herkon ääni on alistunut ja vaimea.
Talo on pimeä. Marraskuussa ei tule aamua. Kaikki on vain harmaata, ja tähdet sammuneet taivaalla. Eveli työntää avaimen kotioveen. Herkko odottaa sen takana.
-Älä mene sinne. Ole kiltti, älä mene, hän pyytää.
-Mitä on tapahtunut?
-Tapoin koiran. Anna anteeksi. Minulla vain pimeni kaikki. Missä sinä olet ollut?
Eveli kavahtaa vielä pitkään hereille, kun sanomalehti putoaa kerrostalon postilaatikosta.
-Se on vain lehti, hän tajuaa ja työntää kätensä koiran pehmeään turkkiin. Kissan pehmeät askeleet kuuluvat jostain olohuoneesta. He kolme voivat nukkua vielä hieman ennen kuin tulee aamu.