Jäniksiä on satoja. Ne juoksevat kiitoradan laitaa. Sieltä täältä näkyy niiden teräviä korvia. Lilja katselee jäniksiä laskeutuvan lentokoneen ikkunasta ja miettii, ovatko eläimet kuuroja lentokoneiden melusta?
Lentokoneen pyörät koskettavat kiitorataa. Kone pomppaa pehmeästi ja jänikset katoavat heinikkoon.
-Perillä ollaan, Lilja sanoo ja puristaa Martin kättä.
Pariisissa on iltapäivä. Harmaa taivas lepää kaupungin yllä. Sataa. Vesipisarat läikyttävät ilkeästi kesätakin hihat.
Hotelli on pieni ja siisti. Sänkyä peittää kankea peite. Huoneessa on kolhiintunut pöytä ja ranskalainen parveke. Tuntuu hetken kodikkaalta.
Martti avaa tax freestä ostamansa konjakkipullon ja ottaa pitkän huikan. Lilja vain maistaa, ja tuntee kuinka ilkeä tunne kiipeää varovasti vatsasta ylös kohti kaulaa. Tavarat on pakko purkaa.
-Älä nyt juo lisää. Pullo on tarkoitettu koko viikoksi.
Martti lorauttaa vielä reilun huikan naarmuiseen vesilasiin kuin ei olisi kuullut äskeistä.
Pariisin äänet kiirivät kadulta huoneeseen. Äänet houkuttavat Martin ja Liljan kadulle.
Mies on pukeutunut verkkosukkiin ja pieneen minihameeseen. Miehellä on viikset ja punaiset kiharat. Hän pysäyttää Liljan ja Martin.
-Sateinen ilta, eikö vain? Olette varmaan juuri tulleet? Haluatteko tulla mukaan? Tarjoaisin jotain erikoista. Takaan, että nautitte, ja kaikki maksaa vain 300 euroa, muukalainen maanittelee.
Lilja tuntee, kuinka vieras käsi hipaisee hameen helmaa.
Martti on jännittynyt ja utelias.
-Eiköhän mennä. Ei meille tällaista usein satu?
Liljaa tympii. Hän puristaa kasvoilleen väkinäisen hymyn. Vieraille pitää olla kohtelias. Outo mies vie kätensä Liljan vatsalle. Se tuntuu pehmeältä kankaan läpi.
-Ah, asiat ovat siis sillä mallilla. Koska vauva syntyy? Anteeksi, että kiusasin teitä. Ymmärrän, ettei kiinnosta, muukalainen sanoo.
Mies kääntyy ja jatkaa hiljaa vihellellen matkaansa. Toinen verkkosukka on laskeutunut hieman toista alemmas.
Kankaan alla ei ole mitään lasta. Ei ole, vaikka Lilja sitä toivoisi. Vatsassa on vain pian alkavat kuukautiset ja niistä kireä, turvonnut olo.
Lilja kadottaa Martin metrossa. Martti jää seisomaan laiturille ja vaunun ovet liukuvat tylysti kiinni.
Eiffel-tornin aukiolla kuhisee ihmisiä. Lilja ei nouse torniin. Mitä hän siellä yksin tekisi? Hän on nähnyt Pariisin reppuselkäisenä tyttönä, kiivennyt hengästyneenä aivan ylös. Se, mitä hän tornista näki, ei unohdu.
-Kuinka tämä kaupunki ei lopu koskaan? Voiko mikään olla näin suurta?
Toisella kerralla Eiffel-tornissa hän muistaa vain miehen, jota suuteli salaa hotellin hississä. Muissa kerroissa ei ole mitään mainittavaa. Lilja tahtoisi näyttää Martille loputtoman Pariisin. Martti jäi metroasemalla. Lilja ottaa taksin ja ajaa hotelliin.
Pariisin yö on pehmeä ja pimeä. Lilja avaa ranskalaisen parvekkeen oven ja kuuntelee kaupungin hengitystä.
Martti juo lisää konjakkia. Martilla oli koiranpennun ilme, kun hän lopulta palasi kännissä hotelliin.
-Meidän pitää sopia, kuinka teemme, jos toinen katoaa metrossa. Toinen voisi hypätä silloin seuraavalla pysäkillä ulos, ja toinen tulla seuraavalla metrolla perässä.
-On kauheaa, kun toinen katoaa. Päiväni meni pilalle, Lilja yrittää.
Martin katse alkaa sumentua.
-Joo, joo. Tehdään niin, hän sanoo. Sanoissa on jo sammallusta.
Lilja muistaa, kuinka he ostivat aikaisin keväällä ranskalaisia aprikooseja Prismasta. Niiden keltainen, pehmeä pinta oli kuin samettia. Lilja piti sanoista ranskalainen aprikoosi. Sanat sorahtivat mukavasti suussa, ja ne tahtoi sanoa aina vain uudestaan. Ranskalainen aprikoosi.
Lilja ja Martti painavat hampaansa aprikoosien keltaiseen lihaan ja päättävät lähteä keväällä Pariisiin.
Martti juo konjakkipullon tyhjäksi ja vilkastuu. Suu suoltaa tyhjänpäiväisiä sanoja.
-Vittu! En jaksa enää. Tätäkö varten me tultiin Pariisiin? Ole nyt hetki hiljaa. Meidän pitäisi nukkua.
Martti ei välitä. Lilja yrittää saada unta kylpyhuoneen kylmällä kaakelilattialla. Kylpyhuoneessa on ainakin hiljaista. Oven takaa kuuluu Martin taukoamaton puhe.
Tummatukkainen mies nukkuu vastaanottotiskin takana. Lilja tuntee äkkiä itsensä naurettavaksi. Matkalaukusta repsottaa aprikoosinvärinen nailonsukka. Hän ei raaski herättää miestä. Kello raksuttaa. Muita ääniä hotellin aulassa ei ole.
Lilja kiipeää takaisin huoneen konjakin ja tupakan lemuun. Olisi ollut turha herättää tiskin takana nukkuvaa miestä ja kysyä toista huonetta.
Ranskalaisen parvekkeen ovi on vielä auki. Tuuli liikuttaa veltosti sen edessä olevaa verhoa. Lilja istuu, sytyttää tupakan, katsoo kuorsaavaa Marttia, ja päättää viettää lomansa yksin.
-Elegant´, elegant`, huudahtelee valkotukkainen madame ja hypähtelee Liljan ympärillä.
Madamella on vielä kaunis, kiinteä vartalo tai sitten vain hyvät liivit.
Lilja seisoo muotiliikkeen peilin edessä uudessa mekossaan. Mekossa on mustaa ja harmaata. Kangaskaistaleet kulkevat siinä tyylikkäästi viistottain. Lilja ostaa mekon ja siihen vielä mustan jakun.
-Merci! Merci! molemmat kiittelevät ja hymyilevät, kun muuta yhteistä kieltä ei ole.
Kengät kopisevat kivikadulla. Aurinko on tullut esiin, ja Lilja viihtyy Pariisissa. Marttia hän ei halua ajatella.
Lilja pitää siitä, ettei kukaan käänny katsomaan, vaikka hän polttaa kävellessään tupakkaa, ja puhaltelee huvikseen arkoja savurenkaita. Miesten silmät hyväilevät toisinaan häntä nopeasti, ohimennen ja hän uskaltaa katsoa takaisin.
Tällaista voi olla vain Pariisissa.
Lilja istuskelee katukahviloissa ja juo maitokahvia. Hän menee vieraiden miesten viereen ja väliin, nuuhkii heistä huokuvia partavesien tuoksuja, koskettaa salaa vaaleiden kesätakkien hihoja, ja on vähällä kuiskata ääneen: ranskalaisia aprikooseja.
Lilja toivoo, että joku kahviloiden miehistä tekisi vähän enemmän, panisi vaikka kätensä reilusti hänen reidelleen. Hän liikuttaisi silloin omaa jalkaansa, mutta vähän vain, mies kyllä ymmärtäisi. Niin ei tapahdu. Lilja nousee. Kupissa on vielä haaleaa maitokahvia.
Humalaansa nukkuvan Martin hengitys on raskas. Lilja muistelee päivää, miehiä, uutta mekkoa, maitokahvia.
Martti on vaihtanut konjakin halpaan viiniin, eivätkä he enää keskustele. Viini väljähtyy naarmuisessa lasissa. Lilja ei välitä. Hän tuijottaa seinään ja suunnittelee, mitä huomenna tekisi.
Kaksi pyyheliinaa selän alla tekee kylpyhuoneen kaakelilattiasta siedettävän.
Montmartella on paljon ihmisiä. Lilja kiirehtii eteenpäin. Hän ei tiedä, minne on menossa ja miksi. On vain mentävä.
Ihmiset antavat Liljalle tietä. Yksikään katutaitelija tai silhuetinleikkaaja ei yritä pysäyttää häntä.
Hän pysähtyy vasta Sacre`-Coeurin portailla. Kivisissä portaissa viipyy vielä kesäpäivän lämpö.
Soittajapoika katsoo Liljaa silmiin. Kolikot kilahtavat mustaan huopahattuun jossain ihan vieressä. Liljaa itkettää. Hän on niin yksin. Soittaja ei ollut edes tarjonnut hattuaan hänelle. Hylkiö. Surkimus. Kukaan ei välitä, ei edes turistien kolikoilla elävä soittaja.
Myös Pietarissa hän oli yksin, mutta se oli erilaista. Työmatka. Hetki vapaata. Surusilmäiset miehet tulivat kirjojensa kanssa kahviloihin. Lilja päätti, että istuisi vielä joskus viereiseen pöytään, ja avaisi oman kirjansa. Hän ei koskaan uskaltanut tehdä niin, ja tilasi joka kerta vain tylsän lohivoileivän.
Yksinäinen lehti ui Fontankassa. Naiset levittelevät villapaitojaan näytille ohikulkijoille. Surullinen koira on puettu turkishuppuun, ja peltipurkki huutaa ohikulkijoiden kolikoita koiran edessä.
Tuuli tarttuu rikkinäiseen muovipussiin, ja vie sen tanssiin. Korot kipittävät kivikadulla. Kipsikerubit katsovat alas kadulla kävelevää Liljaa.
Tytön farkkuperseeseen aplikoitu perhonen räpsähtelee levottomasti. Nuori äiti työntää vakavana lapsenrattaita. Lilja miettii, mitä kaikesta tulee, jos ihmiset päästettäisiin Pietarissa irti?
Liljaa tönitään ja hipaistaan. Joku huutaa venäjäksi: väistä! Hän hyppää nopeasti sivuun. Käsivarret ovat tungoksessa röyhkeitä, ja silti hän viihtyy täällä. Hän sytyttää kivitalon nurkalla tupakan.
Puisen postilokerikon päällä luikertavat kapeat verinorot. Täällä hän asuu muutaman päivän, turvallisesti viidennessä kerroksessa. Lilja kääntää avaimen jäykässä lukossa, ja taitoluistelijat rokkaavat hymyillen television ruudulla.
Nyt ei olla Pietarissa, vaan Pariisissa. Martti on mukana. Pietarissa kukaan ei avannut konjakkipulloa, ei juonut suoraan pullon suusta, ei kaatanut tummaa juomaa naarmuiseen juomalasiin.
Katu viettää jyrkästi alas. Tuuli heiluttaa mustaharmaata mekkoa. Kuu on kiivennyt taivaalle. Alakaduilla on hiljaisempaa. Verkkosukkaista miestä ei näy tutulla kulmalla.
Lilja pujahtaa pieneen ravintolaan, tilaa ruokaa ja punaviiniä. Tarjoilijat auttavat vanhan invalidin ravintolan ahtaista ovista ja tuovat miehelle ruokalistan. Ravintolassa ei ole muita. Liljaa harmitta, ettei hänellä ole mukanaan kirjaa. Nyt hän uskaltaisi ottaa sen esiin ja lukea.
Martti kertoo tuhlanneensa kaikki rahansa taksiin. Hän on yrittänyt löytää sanomalehden, joka kiinnostuisi hänen piirroksistaan.
-Menen aamulla piirtämään puistoon, Martti suunnittelee, ja ottaa huikan viinipullosta.
Lilja hymähtää, ja kääntyy pois. Yöllä häntä palelee. Kelmeä kuu katsoo sisään ranskalaisen parvekkeen ikkunasta, mutta sitä Lilja ei näe kylpyhuoneeseen.
Lentokentällä ei ollut jäniksiä.
-Ehkä jänikset tulevat vain laskeutuvia koneita vastaan, Lilja miettii, mutta ei sano sitä Martille.
Martin kasvot punottavat. Lilja ei tiedä, eikä enää välitä, mitä mies on ennen kotimatkaa juonut. Lilja suostuu maksamaan taksin lentokentälle, mutta vain siksi, että pääsee itse sen mukana.
Kassissa on suuri maitokahvimuki. Mukin kylkeen on maalattu kala. Lilja osti vain yhden. Hän tiesi, ettei tarvitsisi enää kahta.
Ranskalaiset aprikoosit ovat loppuneet Prismasta niin kuin aina loppuvat, kun tulee kesä ja satokausi on ohi Ranskassa.
Martti ja Lilja eivät koskaan puhu Pariisista. Heillä ei ole matkasta valokuvia.
Mustaharmaa ranskalaismekko vain kahisee joskus hiljaa muistoja kaapissa, jos jokin toinen vaate koskettaa vahingossa sitä.