SATU TAITEESTA

-Minä kutistun, taiteilija Antero Mogelius sanoo.

Evita Mogelius, taiteilijan vaimo, katsoo miestään. Pariskunnan välissä on sinikukkainen vahakangas. Evita laskee kahvimukin pöydälle ja rutistaa sanomalehden kiinni.

-Mitä sinä oikein sanoit?

-Minä kutistun. Kutistun koko ajan, vaikka sitä ei heti huomaa. Muutun lopulta aivan olemattomaksi. Jos et usko, niin mitataan.

Taiteilija Mogelius nousee ylös ja vaimo perässä. He asettavat selät vastakkain niin, että lapaluut hipaisevat toisiaan. He ovat samanmittaiset.

-Huomasin sen ensin housuista. Kaikki lahkeet jäivät pitkiksi. Sitten hihat venyivät, ja kengät alkoivat lonksua jaloissa. Nyt hanskatkin ovat jo liian suuret. Tätä on jatkunut ainakin puoli vuotta. Kävin eilen lääkärissä, ja kuulin, ettei mitään ole tehtävissä.

Vaimo menee takaisin istumaan ja katsoo miestä. Totta, tämä oli kutistunut. Kahdentoista sentin pituusero oli kadonnut jonnekin.

-Äläpäs nyt murehdi. Kyllä me keksimme jotain.

Illalla taiteilija itkee.

-Pidäthän minusta huolta, etteivät kissat jahtaa minua sitten, kun olen aivan olematon.

-Rakkaani, totta kai.

Kuu katsoo ikkunasta makuuhuoneeseen.

Taiteilija Mogelius kutistuu päivä päivältä lisää. Hän ulottuu vaimoaan  enää olkapäähän ja siveltimet alkavat näyttää hänen kädessään naurettavan suurilta.

Ystävät huomaavat muutoksen ensin, sitten sukulaiset ja lopulta naapurit.

Kuiskutellaan, mitä taiteilijalle on tapahtunut.

Sinä päivänä, kun hän ei enää yletä ottamaan maitopurkkia jääkaapin ylähyllyltä, soittaa sanomalehden toimittaja.

-Teillä on siellä perin kummallinen tapaus. Siitä pitäisi tehdä juttu.

Taitelija ja vaimo empivät hetken, ja suostuvat. Juttu kuin juttu. Julkisuus tekisi aina taiteelliselle uralle hyvää. Nimi jäisi ihmisten mieleen.

Toimittaja tulee.

-Miltä tuntuu kutistua koko ajan? Kuinka pieni sinusta lopulta oikein tulee? Kuinka pitkä olit, kun kutistuminen alkoi?, toimittaja utelee.

Hän tahtoo lainata vanhan hääkuvan, mistä miehen alkuperäiset mitat näkyvät.

-Ihmiset kaipaavat aina jotain konkreettista vertailua mihin jokaisen on helppo samaistua, toimittaja selittää.

-Kyllä sinä saat sen kuvan lainaksi. Tahtoisin kuitenkin puhua enemmän töistäni, maalauksistani ja taiteesta. Katsotaanko taulujani? Mogelius ehdottaa.

-Ai, sinä siis työskentelet vielä.

-Tietysti. Minä olen taiteilija.

Toimittaja kaivaa kameran esiin sinisestä kameralaukustaan, ja pyytää taiteilijaa suuren maalaustelineen eteen. Telineessä on Mogeliuksen uusin öljyvärimaalaus.

Seuraavana päivänä koko kaupunki tietää, että taiteilija Mogelius  kutistuu. Ihmiset kääntyvät katsomaan häntä kadulla. Vanha nainen hipaise taiteilijaa ryppyisellä kädellään. Jos Mogelius olisi ollut tarpeeksi pitkä, jos kasvot olisivat olleet samalla tasolla kuin vanhuksen, hän olisi nähnyt sääliä naisen silmissä.

Pian myös muut lehdet, radio ja televisio kiinnostuvat taiteilijasta. Hän antaa haastatteluja ja suostuu toimittajien typeriin, huonolaatuisiin kännykkävideoihin, mitä pyörivät sitten lehtien nettisivuilla. Mogeliuksen ainoa ehto on, että kuvat ja videot otetaan aina maalaustelineen edessä. Hän ei tosin voinut enää käyttää telinettä, sillä oli kutistunut jo alle metrinmittaiseksi.

Kohta koko Suomi tuntee kutistuvan taitelijan. Joku perustaa nettiin Mogeliusta tsemppaavan sivuston. Tykkääjiä on jo satoja tuhansia. Mogelius ei käsitä, mitä hyötyä tykkäämisistä hänelle on.

Mogeliusta pyydettään esitelmöimään elämästään, ja Aalto-yliopisto aloittaa ainutlaatuisen tutkimuksen harvinaisen kutistumisen vaikutuksesta taiteeseen.

Galleristi Helsingistä soittaa ja pyytää näyttelyä pääkaupunkiin. Galleria on sama, mihin hän on turhaan hakenut lukuisia kertoja.

-Tuot sitten ihan mitä tahansa, vaikka vanhempaakin. Nyt olet kuuma nimi. Kaikki tahtovat ostaa Mogeliusta, galleristi sanoo.

 Näyttelyn avajaisissa tungeksii ihmisiä. Kaikki tahtovat nähdä kutistuvan taiteilijan, ja hankkia seinilleen hänen taidettaan.

Kiasman intendentti soittaa, ja kertoo haluavansa nykytaiteen kokoelmaan kutistuvan taiteilijan teoksia.

-Onko mitään nykykaudelta? Onko mitään sellaista, mitä olet tehnyt noilla söpöillä pikku kätösilläsi? Sano itse hinta, ja neuvotellaan siitä sitten, jos on tarpeen.

-En maalaa miniatyyreja, vaan edelleen suurta, abstraktia pintaa. Työskentelen nykyisin lattialla. Apulaiset levittävät lattialle pohjustetun kankaan ja kankaalle haluamani värit. Sitten minä vain kävelen siihen kuviot, taiteilija Mogelius paljastaa.

-Sepä intresanttia. Kiasma tahtoo ostaa kaikki uudet työsi, intendentti kiljuu puhelimeen.

-En minä voi kaikkea myydä, sillä olen luvannut ne näyttelyihin Kööpenhaminaan, Lontooseen, Pariisiin, New Yorkiin ja Tokioon.

-Paljonko meillä on aikaa? Koska sinä olet kutistunut aivan olemattomaksi, intendentti kuiskaa.

-Ei sitä voi tietää.

Taitelija Mogelius antaa merkin, ja vaimo sulkee kännykän.

Hong Kongin näyttelyn avajaisissa taiteilija Mogelius ei ole enää samppanjalasia suurempi. Evita-vaimo on nostanut miehensä varta vasten tilaisuuteen teetetyn jalustan päälle. Äkkiä vaimo huomaa, ettei taitelija ole jalustalla. Näyttelyvieraat hälisevät. Joku kiljahtaa kimeästi ja osoittaa tyhjää jalustaa.

-Herran jumala, joku on varastanut mieheni, Evita hätääntyy.

Poliisit tulevat ja taidegalleria tyhjennetään ihmisistä. Hongkongilaiset poliisit etsivät Mogeliusta suurennuslasilla.

Vaimo kuulee rapinaa lattialta. Hän kumartuu, ja siirtää sivuun lootuksenkukan. Taiteilija on piiloutunut sen alle.

-En ole enää onnellinen, hän nyyhkäisee, ja takertuu vaimonsa etusormeen.

-Tule tänne. Vaimo nostaa pikkuruisen miehen kämmenelleen. Taiteilija tärisee vähän.

-Hän on löytynyt. Ei mitään hätää. Voitte poistua, Evita ilmoittaa poliiseille.

-Lähdetään kotiin. Minua ei huvita enää olla täällä. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, mitä teen, vaan siitä, että kutistun, ja silti maalaan. Enhän minä oikeasti enää edes maalaa, kävelen vain kankaiden päällä. On aivan sama, mitä teen. Olen jo sitä paitsi myynyt kaikki tauluni. Rahaa on niin paljon, etten tiedä, mitä sillä tekisin.

-Kuulin eilen, että Lontoon galleristi on pilkkonut maalauksiani, ja myy nyt pelkkiä jalanjälkiäni kolmen tuhannen punnan kappalehintaan. Pariisissa suunnitellaan kuulemma samaa. En minä halua, että ihmiset ostavat jalanjälkiäni.

Nainen laittaa taitelijan rintojensa väliin, ja he lentävät takaisin Suomeen. Taiteilija ei enää työskentele, eikä vastaa näyttelypyyntöihin.

-Haluaisin maalata vielä kerran ihan oikeasti, taiteilija Mogelius sanoo eräänä päivänä vaimolleen.

Evita kiskaisee päästään hiuksen, pilkkoo sen saksilla viiteen osaan ja vie miehelleen.

-Siinä on siveltimet. Mitä värejä tahdot? Kaadan värit valmiiksi sormustimiin. Saat pohjan tästä tulitikkulaatikosta. Odotan vähän. Kiinnitän laatikkoon pellavakankaan, ja pohjustan sen jänisliimalla. Kas noin. Tässä se on.

Mogelius aloittaa työskentelyn. Kun maalaus on lopulta valmis, taiteilija on pienempi kuin kärpänen. Vaimo katsoo taulua suurennuslasilla. Se on kaunis. Pilvet purjehtivat maalauksessa tuulisella taivaalla.

-Ethän myy tätä maalausta koskaan, taiteilija pyytää.

Aviomiehen ääni on niin vaimea, että vaimon on nostettava hänet korvalleen kuullakseen pyynnön.

Eräänä päivänä taitelija Antero Mogeliusta ei vain enää ole. Hän on kutistunut olemattomaksi.

Evita Mogeliuksesta on tullut rikas, mutta hän omistaa vain yhden miehensä maalauksista, sen, missä pilvet purjehtivat.

Vaimo käärii maalaukseen punaiseen samettiin, laittaa käärön käsilaukkuunsa ja menee matkatoimistoon. Sen jälkeen hänestäkään ei ole koskaan kuultu enää mitään.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *