Ismo:
Olen Ismo Ilves, akkukauppias ja –edustaja. Minulla on kolme tytärtä, Inka, Iiris ja Ilona. Vaimoni Maija olisi tahtonut antaa tytöille erilaiset nimet, mutta pidän perinteistä kiinni.
Isäni Iisakki antoi kaikille 12 lapselleen i-alkuiset nimet. Iiii, Iiii kaksitoista kertaa plus isä päälle. Kunnioitettava saavutus. Itse pääsin perheessäni vain neljään. Sisaruksistani on jäljellä vielä kymmenen.
Olisin tahtonut myös pojan, mutta meille syntyi vain tyttäriä. Kaikki putkahtivat maailmaan kolmessa ja puolessa vuodessa. Poikani nimi olisi ollut ehdottomasti Isto. Kun viimeinen tytöistä syntyi, oli tyydyttävä Ilona-nimeen.
Olen laulumiehiä ja suhteellisen liikunnallinen. Ai niin, olin unohtaa, olen myös tuurijuoppo.
Ilona:
Olen Ilona, Ismon nuorin tytär ja olen antanut isälle anteeksi.
Ismo: Mersu nielee kesäpölyistä tietä. Tytöt ovat kesälomalla. Otin Iiriksen ja Ilonan työmatkalle mukaan, että tytöillä olisi jotain vaihtelua. Auton takaloosteri on täynnä akkuja. Aurinko paistaa. Ohitamme keltaiset rypsipellot.
-Lauletaan Rosvo Roope ja sitten Ellin boxissa, Iiris ehdottaa.
Aloitan laulun: Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa…
Ismo:
Epävireiset lastenäänet liittyvät mukaan. Kumpikaan tytöistä ei osaa laulaa, mutta ei se haittaa. Minulla on komea ääni ja pysyn sävelessä. Kyllä siihen kaksi epävireistä lastenääntä mahtuu mukaan ilman, että laulu menee pilalle.
Iiris on kaunis. Tytön kihara tukka on kuin elokuista vehnää auringossa. Iiris näyttää aivan Iiris-siskoltani. Iiris-sisko lähti 17-vuotiaana lotaksi rintamalle ja tuotiin pian kotiin rinnassaan 14 kiväärinluotia. Sisko nukkuu sankarihautausmaalla. Kuinka osasinkin antaa juuri keskimmäiselle tyttärelle Iiriksen nimen?
Iiriksen elämästä tulee taatusti parempi ja pitempi kuin tätikaimansa.
Ilona on vähän outo. Hän katsoo usein vakavana tumman otsatukkansa alta, eikä puhu mitään. Tyttö on aina viihtynyt äitinsä kanssa, näyttääkin ihan äidiltään minikoossa.
Inka on etäinen. Tyttö viihtyy paremmin ystäviensä kuin muun perheen kanssa. Ehkä etääntymiseen vaikutti Inkan 6-vuotiaana sairastama aivokalvontulehdus. Tyttö vietti kuukausia sairaalassa. Kävimme joka päivä katsomassa häntä eristyshuoneen ikkunan takana.
Vein lepotuolin ulos ja rakensin siihen katoksen, kun Inka pääsi sairaalasta. Nostin tytön siihen joka aamu. Hän loikoili siinä melkein koko kesän, eikä juuri puhunut meille. Niin, minä yritin tehdä kaikkeni.
Ilona:
Miksi Iiris saa aina istua etupenkillä? Takana on ahdasta, sillä kaikki matkatavaramme ovat siellä. Takapenkiltä ei sitä paitsi näe kunnolla. Mahassani kouristelee vähän mutkaisella hiekkatiellä, mutta en sano siitä isälle, enkä Iirikselle mitään.
Isä on hyvällä tuulella, laulaa jo Ellin boxia ja hapuilee rintataskustaan Colt-askia.
Ohitamme niityn, missä loikoilee pulskia, vaaleanpunaisia sikoja.
-Isä, pysähdytään ja otetaan sioista kuva, Iiris pyytää.
Mersun jarrut kirskahtavat ja isä kaartaa auton sivuun.
Valokuva, missä seisomme kukallisissa mekoissa sikojen edessä on varmasti vielä jossain. Aika on varmasti syönyt kuvan kukkamekkomme kalvakoiksi. Olisi kiva löytää kuva.
Äiti kaataa Koskenkorvapullosta puolet toiseen pulloon ja laittaa tilalle vettä. Viinan laimentaminen kuuluu rutiineihin, kun isällä on ryyppy päällä. Äiti väittää, ettei isä edes huomaa sitä.
Ryyppykausina isä on paljon pois kotoa. Äiti on hermostunut ja surullinen.
On kesäilta. Harmittaa, etten pääse polskimaan pieneen muovialtaaseen. Se on täynnä isän pyytämiä rapuja. Allas on pois käytöstä siihen asti, kun meillä pidetään rapujuhlat.
Taksi kurvaa pihaan. Isä hoippuu ulos autosta ja taloon sisään. Hän ei huomaa minua. Kuuluu rysähdys. Taksi on peruuttanut polkupyöräni päälle. Kuski ei edes nouse autosta, vaan kaasuttaa pois. En enää pyöräile sinä kesänä.
Äiti tekee viiliä ja laittaa kipot komeroon. Syömme viiliä raparperikiisselin kanssa. Siinä on kiva pyörittää lusikkaa, eikä mikään maistuu niin hyvältä. Raparperiviili on minulle kesä.
Ismo:
Olen hyvä tekemään ruokaa. Opin sen nuorena laivalla. Kaipaan joskus aikaa, kun olin matruusi Ilves. Laiva vei minut New Yorkiin, Jaffaan, Uruguaihin ja ties minne. Opin englantia ja tilasin siksi itselleni Times-lehden Suomeen. On hienoa kommentoida keittiöstä englanninkielisiä tv-ohjelmia muulle perheelle.
Minulle on kunnia-asia, että meillä syödään hyvin ja ennakkoluulottomasti. Vaimo suutahti, kun otin kerran koristeeksi ostetusta letistä valkosipulin mausteeksi ruokaan. Valkosipuleita ei myyty vielä siihen aikaan marketeissa. Haimme Ruotsista voileipämargariiniakin ennen kuin Flora ilmestyi kauppoihin.
Vaimo hoitaa arkiruuan ja puristaa kevättalvella minulle sekä tytöille aamuisin appelsiinit appivanhempien ostamalla sähköpuristimella. Sellaisia puristimia ei ole vielä monessa paikassa.
Vaimo aloittaa jo joulukuun alussa jouluruokien valmistelun pakastimeen. Minä hoidan sianpääsyltyn. Iiris haluaa innokkaana mukaan teurastamolle hakemaan sianpäätä sylttyyn.
On se aika tyttö. Keksi pyytää sian hampaat itselleen, kun nostin lihoista irronneen kallon painekattilasta. Tyttö vei hampaat kirjoituspöydälle.
Ilona:
Sianhampaat inhottavat minua. Jaan huoneen Iiriksen kanssa. Tuntuu, että hän kiusaa minua, länttää kaikki julisteensakin yhteen paikkaan sängyn päälle ja kasaa kirjoituspöydälleen ties mitä tavaroita.
Isä ja Iiris väittävät, etteivät hampaat haise. Herään joskus öisin ja tunnen kuvottavan lihan hajun leijuvan huoneessa.
Iiris sai jostain vanhan sikakantakirjan ja lukee siitä iltaisin ääneen ihan piruuttaan sikojen nimiä ja sukuja. Iiris on silti paras kaverini.
Ismo:
Tyttöjen ahne into ärsyttää minua jouluaattona. Kun toivoin pikkupoikana joululahjaksi puusta veistettyä autoa, vanhempani käärivät halon lahjapakettiin.
-Veistä itse, Iisakki-isäni sanoi ja nauroi.
En ole koskaan ollut kätevä käsistäni. Juoksin ulos kylmään pakkasiltaan.
Maija ja minä emme voisi koskaan laittaa halkoja tyttöjen joulupaketteihin. Maija oli istunut taas viikkoja suljetun makuunhuoneen oven takana ja ommellut tytöille ties mitä. Sainpas minäkin uuden froteekylpytakin. Nyt meillä kaikilla on samanlaiset, vain eriväriset. Omani on ruskea.
Ilona:
Isä ei ole ilkeä, eikä kovaääninen humalassa, vain tolkuton ja horjuva. Joskus hän sanoo rastui ja siitä äiti tietää, että hänet pitää saada heti nukkumaan.
Kerran isä virtsasi kännissä mökin takkaan. Virtsan haju viipyi pitkään takan tiilissä. Me paistoimme kuitenkin takassa saunan jälkeen grillimakkaroita kuten aina ennenkin ja hörpimme päälle keltaista Jaffaa.
A-kilta. Antabus. Alkoholistin perheille tarkoitettu terapia. Kyllä isä yritti. Olin ainoa, joka tahtoi tulla isän ja äidin kanssa terapiaan.
-Haluaako joku kysyä jotain, terapeutti sanoo ja katsoo meitä silmälasiensa takaa.
-Isä, miksi sinä juot? Terapeutti suuttuu ja sanoo tiukasti, ettei tuollaisia saa missään nimessä kysyä.
Miksi ei saa? Juuri sen minä haluan tietää. Miksi isä juo? Olen hiljaa. Äiti ja isä käyvät vielä pari kertaa kahdestaan terapiassa.
Isän krapulapäivät ovat kamalia. Isä on kireä kuin jousi, ja me muut kirahtelemme jännityksestä. Makuuhuoneesta leviää tympeä, vanhan viinan lemu. Ovi on raollaan, eikä huoneeseen saa mennä. Isä nukkuu krapulaansa pois. Meidän on oltava hiljaa. Hävettäisi liikaa pyytää kavereita käymään.
Kinastelemme siskojen kanssa aamupöydässä.
-Olkaa hiljaa! Jos joku sanoo vielä jotain, selkään tulee, isä huutaa.
Helmipuurossani ei ole vielä margariinia. Pyydän sitä. Isä nousee, riuhtaisee minut käsivarrasta ylös, ja raahaa makuuhuoneeseen.
-Minähän varoitin.
Housut alas ja selkäsauna-asentoon. Isä irrottelee ruskeaa nahkavyötään.
Ensimmäinen lyönti läjähtää paljaaseen ihooni. Sivalluksia tulee lisää. Äiti juoksee makuuhuoneeseen.
-Ismo, lopettaisit jo!
-Minähän sanoin, ettei kukaan puhuisi. Nyt lyön niin, ettet voi mennä tänään kouluun.
Miksei äiti tee mitään? Istuu vain avuttomana ja katsoo.
Tahtoisin huutaa kivusta, itkeä ja juosta pakoon. Puren hammasta ja tuijotan äidin ja isän parisängyn punaista päätyä. Siihen on upotettu punaisia tekonahkanappeja.
Minua pelottaa. Isä voisi vaikka tappaa minut. Pakaroihini nousee punaisia makkaroita ja kyynärpäätäni kirvelee.
Isä laittaa vyön takaisin housuihinsa ja sulkeutuu vessaan. Pian sieltä kuuluu parranajokoneen rauhallinen ääni. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.
Inka ja Iiris ovat kadonneet jonnekin keittiöstä. Helmipuuro on lautasellani kylmää, enkä syö sitä enää.
Ismo:
Taisin suuttua tytölle vähän liikaa. Päätä särkee niin perkeleesti, kädet tärisevät, ja pitäisi lähteä töihin. Maija oli sanonut aamulla, että kaikki rahat on lopussa. Olo parantuisi, jos saisin edes yhden oluen.
-Ei, tänään en juo. Lopetan kokonaan. On pakko tulla kuntoon.
Tytöt eivät usko minua. Joskus on näytettävä, kuka täällä oikein määrää. Kuritus tekee hyvää lapsille. Kyllä se tästä, kaikki tulee taas ennalleen.
Erosimme Maijan kanssa. Ryyppyputkia tuli useammin, kun tytöt muuttivat kotoa.
En enää kestänyt sitä, että aiheutin Maijalle pettymyksen toisensa jälkeen. Maija lopetti puhumasta minulle. Vaimon veli otti akkuliikkeen, ja muutin toiseen kaupunkiin. Nyt minä kierrän Suomea ja myyn markkinoilla tauluja.
Tapasin ravintolassa Toven, isopovisen, itseäni vanhemman naisen. Tove on totta puhuen vähän tyhmä, näyttää vanhalta kanalta säkkärässä permanentissaan. Mutta Tove on kiltti, tekee meille pihvejä paistijauhelihasta, ja graavaa hyvää merilohta. Kasvatan ruusukaaleja siirtolapuutarhapalstalla.
Tove ei tajua, että juon salaa. Livahdan ravintolaan ja ruiskautan jokaisen paukun jälkeen suusuihketta. Tove kuvittelee, että olen istunut autossa sen aikaa, kun hän on käynyt kauppahallissa.
Pari paukkua päivässä rauhoittaa kummasti. Yritän olla juomatta itseäni humalaan.
Tytöt ovat pärjänneet hyvin ja pidämme yhteyttä.
Ilona:
Tove soittaa aamuyöllä.
-Isäs on joutunut sairaalaan. Olis parempi, jos tulet heti tänne. Se kaatui portaissa ja loukkasi päänsä.
Lähden heti matkaan. Auton rengas ei nappaa kitkaa jäisestä tiestä, mutta pääsen silti eteenpäin. Tuntuu hyvältä päästellä sumuverhon läpi.
Isä makaa teho-osastolla paperinohuen betoniseinän takana. Menen sisään. Isä on niin avuton, makaa vain siinä hiljaa silmät kiinni. Isälle on tehty aivoleikkaus.
Saako häneen edes koskea?
Hoitaja nyökyttää päätään. Silitän isän kättä.
-Isä, Ilona tässä. Inka on pian tulossa ja Iiriskin, kun vain ehtii.
Tulee syyllinen olo. Kuinka minä olen tässä yksin? Iiriksen pitäisi olla ehdottomasti tässä.
-Isä, Iiris on kyllä tulossa.
Näyttää kuin isä yrittäisi pudistaa päätään. Uskon, että isä laulaisi Rosvo Roopen tai ainakin viheltäisi jotain, jos vain voisi. Olen kerrankin isän kanssa kahdestaan.
Isän luomien alla värisee arka ja levoton perhonen. Vain minä näen sen, vain minä, Ilona, ei Inka, eikä edes Iiris. Perhosen viesti on tarkoitettu vain minulle.
-Hah, siellähän sinä olet ja minä tässä yksin isän sängyn vieressä. Etupenkki isän vieressä on nyt kokonaan minun. Kaikki tuntuu nyt vain niin oikealta.
Inka ehtii paikalle seuraavaksi. Isä on tajuton. Inka nukkuu odotushuoneen muovisella sohvalla. Hän on nostanut laihat jalkansa alleen. Minua ei nukuta.
Kuiskaan: -Isä kuolee.
-Älä nyt hulluja puhu. Kyllä isä selviää. Odotetaan nyt vain Iiristä, Inka sanoo.
Iiris ei ehdi teho-osastolle. Perhosen arka värinä isän luomien alla loppuu. Monitori piirtää jo suoraan viivaa.
Laitan yksin hautajaiset. Iiris on vetänyt rauhoittavia ja Inka hoitaa omaansa ja Iiriksen lapsia. Kyyneleet tippuvat kinkkuvoileipien päälle.
Iiriksen silmissä on tyhjä ja samea katse. Tekisi mieli mennä ja ravistella siskoa ja huutaa:
-Katso nyt. Sinne ne panivat meidän molempien isän. Tajuatko sinä edes? Isä ei tule enää takaisin.
En mene, en ravistele, enkä edes sääli Iiristä. Minulla on nyt oma suru.
Ismo:
Olen kuollut, poissa, eikä se tunnu edes pahalta. Tunnen vielä Ilonan lämpimän puristuksen kädessäni.
Luin joskus, että vainajat viettävät pari viikkoa välitilassa. Päätän tehdä niin ja käydä samalla tervehtimässä lempiveljeäni Ilpoa Tukholmassa. En ole tavannut pikkuveljeä pitkään aikaan. Ilmestyn Ilpolle yöllä.
Kerron Ilpolle, että nyt on hyvä. Pyydän veljeä kertomaan terveiseni tyttärille.
Ilona:
Tove ehtii tyhjentää isän pankkitilin. Minulle jää neljä kirjaa, isän vanha kylpytakki ja kolmannes vanhan asuntovaunun velasta. Auto menee takaisin liikkeeseen. Kun tyhjennän autoa, löydän hansikaslokerosta Israelista isälle lähettämäni kortin. Kortti on kulkenut isän mukava vuosia. Ehkä hän kaivoi sen joskus esiin ja esitteli sitä ylpeänä ystävilleen, vaikka en tiedä, oliko hänellä edes ystäviä. Minä sentään kävin meistä ainoana Jaffassa kuten isäkin. Isä taisi arvostaa sitä. Minä annan anteeksi.