Naisen toppatakki haisee yhtä tunkkaiselta kuin kirpputorilla myytävät vaatteet. Kukaan ei tiennyt kirpputorilla, oliko hän ostanut takkinsa joskus sieltä. Nainen tuli kirpputorille kerran viikossa, iltapäivällä perjantaisin.
-Onko teille tullut hyviä lastenvaatteita? Viidelle lapselle ei ole varaa ostaa aina uutta. Täältä saa niin hyvää ja halvalla, nainen sanoi aina, eikä juuri muuta puhellut.
Nainen on käynyt kirpputorilla vuosia. Jokainen myyjä tunsi hänet, ja jos ei tuntenut, hänestä kyllä kerrottiin uusille.
-Se on se vaalea, lihava nainen. Sen blondatuissa hiuksissa on joskus sinisiä raitoja. Sillä on turvonnut naama ja huonot hampaat. Siitä ei voi erehtyä, Ellen selittää uudelle myyjälle, Ullalle.
-Mikä siinä naisessa on niin erikoista? Käyväthän monet muutkin meillä säännöllisesti kerran viikossa ja samoina päivinä.
-Hei, nyt se taas tulee. Yritä olla kuin se olisi ihan kuka tahansa asiakas.
-Päivää. Meille on taas tullut uusia vaatteita. Esimerkiksi viitospöytä koottiin vasta eilen. Siellä pitäisi olla myös lastenvaatteita, Ulla sanoo ja väläyttää hymyn naiselle.
Nainen avaa suunsa ja hymyilee. Ulla ei voinut olla katsomatta tavallista tarkemmin naisen hamapaita. Totta, hampaat ovat pelkät mustat tyngät ja suusta huokuu eilisen kaljan lemu.
Naisella oli samea katse. Ulla yllättyy, kun hän puhuu.
-Minulla on viisi lasta. Niille pitäisi löytää jotain. Vanhimmat tytöt ovat kymmenen ja kahdeksan, pojat kuusi ja viisi ja se pahnanpohjimmainen kolme.
-Herttanen sentään, kuinka niitä on niin tiheään tahtiin tullut? Missähän lapset nyt ovat? Nainen on jo aika vanha niin pienten lasten äidiksi, Ulla ajattelee, mutta ei sano mitään, nyökkää vain ystävällisesti.
Nainen lähtee kohti Ullan opastamaa viitospöytää. Pöytä on ensimmäisellä viidestä kapeassa käytävästä. Ulla katselee lihavaa naista ja miettii, mahtuisiko tämä käytävän läpi pudottamatta mitään.
Nainen ei ollut aina ollut lihava. Ennen lapsia, 17-vuotiaana hän oli kapea kuin pajunvitsa. Muutamat muistavat vieläkin näyn, kun nainen seisoi nuorena tyttönä multakasan päällä marketin pihassa. Hänellä oli neonvihreä hame, ja oljenkeltainen tukka liehui kesätuulessa. Multakauppa kävi kuin häkä. Etenkin miehet tulivat ostoksille.
Naisen toppatakki kahisee. Tavarat pysyvät pöydillä. Nainen pysähtyy viitospöydän kohdalla, ja alkaa kaivella vaatepinoa. Hän nostaa raidallisen T-paidan käsivarrelleen, ja jatkaa kasan kaivamista. Siniset potkuhousut lentävät rivakasti pöydälle takaisin.
Nainen seuloo kasan nopeasti ja täsmällisesti kuin ammattilainen. Ulla näkee, kuinka nainen avaa toppatakkinsa. Takin alta pilkottaa vaaleanpunainen pusero, missä on valkoisia palloja. Puseron rinnuksista erottuu pari tupakanpolttamaa reikää.
Kirpputorilla oli hiljaista. Ullalla aikaa tarkkailla naista. Nainen on jättänyt viitospöydän, ja penkoo nyt pöytää viistosti vastapäätä. Ulla kuulee naisen raskaan hengityksen.
Naisen hengitys ei ollut aina rahissut. Koulutyttönä hän päihitti kaikki pikajuoksussa, eikä ollut 100 metrin pikaspurtin jälkeen edes hengästynyt. Sitten tuli tupakka. Nyt hän rullaa keltaisilla sormillaan liki 30 sätkää joka päivä, ja polttaa ne kaikki.
-Mahtaa olla kauheaa olla noin lihava. Ulla katselee mustaa, hyllyvää hahmoa myyntipöytien välissä.
Nainen on edennyt toiselle käytävälle. Hän lähestyy kassaa, ja luo nopeita silmäyksiä myyntipöytiin. Naisen käsivarrella ei ole muuta kuin lasten raidallinen T-paita.
Ulla tuntee, kuinka nainen lähestyy. Hän kuulee kahinan, raskaat askeleet ja rahisevan hengityksen. Nainen pysähtyy myyntipöydän viereen vain parin metrin päähän kassasta. Ulla haistaa toppatakin tympeän lemun. Hän yrittää olla tuijottamatta naista, ja kääntää katseensa lattiaan. Silloin hän näkee naisen jalat, vaaleansiniset muovisandaalit ja paksut, vaaleansiniset sukat. Sukkien varret valuvat velttoina nilkkoihin. On tammikuu ja pakkasta.
Nainen on aina ollut elämässään ehdoton. Värien oli sovittava yhteen, eikä periaatteista tingitty. Vaaleansiniset kengät vaativat vaaleansiniset sukat. Kun hän ei juonut, oli aivan oikein hermostua puolesta desistä Kahlua-likööriä, mitä sisko oli laittanut tiramisu-kakkuun. Kun hän joi, hän joi vain yhtä laatua. Ei kannatta sekoitella. Jos juomisen aloitti kuuden jälkeen aamulla, ehti päivän aikana juoda 38 kaljatölkkiä.
Kynnet villasukkien alla ovat varmasti pitkät ja likaiset. Ulla on vähällä sanoa ääneen, että pöydälle numero 17 on tänään tuotu melkein uudet talvikengät. Sen sanominen olisi ollut julmaa. Ei myyjän sovi arvostella asiakkaita. Ulla tahtoo kuitenkin auttaa, ja yrittää siksi telepatiaa.
-Mene pöytään numero 17. Mene pöytään numero 17, ja näe siellä ruskeat talvikengät. Ota ne ja kokeile. Kas, nehän sopivat. Vaihda ne nyt sandaaleihin, vaihda ne sandaaleihin, hän hokee mielessään.
-Hei, onko se löytänyt mitään? Se ostaa joka kerta vähemmän ja vähemmän, Ellen kuiskaa ja nyökyttää päätään naista kohti.
-On sillä yksi lasten T-paita. Ostaako se koskaan itselleen mitään?
-Joskus. Mikään ei vain meinaa mahtua sille, Ellen vastaa ja suoristaa pinon pahvisia hintalappuja.
Ellenin tapa järjestellä hintalappuja ärsyttää Ullaa. Miksi hintalappujen piti olla sotilaallisessa ojennuksessa? Hän pelkää päivää, jolloin Ellen olettaisi, että myös hän suoristaa hintalappupinot.
-Nyt ei löytynyt muuta kuin nämä.
Lihava nainen seisoo kassapöydän edessä, ja ojentaa Ullaa kohti raidallista T-paitaa. Ulla tarttuu siihen varovasti, irrottaa hintalapun ja laskostaa sen sievään pakettiin.
-Se on sitten kaksi euroa, kiitos! Ai niin, pöydässä 17 on muuten hyvät talvikengät. Kannattaisi kokeilla ennen kuin muut ehtivät.
-En minä kenkiä tarvitse, kunhan nyt lapsille jotain. Tämä tulee vanhimmalle pojalle. Niin siisti ja hyväkuntoinen.
-Niin on ja edullinen.
Nainen ottaa kouraansa viidestä eurosta jääneet kolme kolikkoa. Ulla näkee, että kynnet on purtu lyhyiksi ja sormissa on nikotiinitahroja. Naisen vaaleansinisen muovikukkaron saumat irvistelevät rumasti.
-Kiitos ja hauskaa päivän jatkoa. Löysin sentään taas jotain.
Nainen napittaa toppatakkinsa, ja kahisee kohti rappusia.
Ulla seisoo hetken hiljaa. Hän katselee naisen perään.
-Olisi nyt mennyt pöytään numero 17. Ei kenenkään tarvitse kävellä tammikuussa muovisandaaleissa.
Ellen tarttuu taas hintalappupinoon ja napauttaa hintalaput ojennukseen.
-Mikä siitä lihavasta naisesta tekee niin erikoisen?
-Vaikka sillä ei ole enää vuosiin ollut lapsia, se ostaa niille vaatteita. Lapset otettiin huostaan vuosia sitten. Osa niistä taitaa olla jo aikuisia. Odotan vain päivää, kun se tajuaa, mitä on tapahtunut. Silloin se tuo varmaan kaikki ostoksensa meille takaisin. Ei sille pitäisi enää edes myydä lastenvaatteita. Pidämme sillä vain traumoja yllä.
Ellenin ääni on ylimielinen.
-Olisi se tarvinnut ainakin ne talvikentät, Ulla vastaa ja pukkaa ihan piruuttaan hintalappupinon vinoon.
Nainen kahisee jo kadulla ja hymyilee. Raitaisesta T-paidasta saisi monta keittiön sävyihin täydellisesti sopivaa tiskirättiä.