Korkki
Poks! Piukka korkki kimpoaa samppanjapullosta ilmaan ja lentää virtaan. Kuohuva neste on jo ulos pullosta ennen kuin Hanna ehtii työntää ensimmäiset lasit sen alle. Viisi kapeaa lasia täytyy vain puolilleen kuplivaa juomaa.
-Miksi ihmeessä sinun piti taas ravistaa pulloa? Eihän me missään formulakisoissa olla. Näitkö, kuinka paljon samppanjaa valui hukkaan, näitkö?
Hannan ääni on moittiva. Henkka, Hannan mies ei ole huomaavinaan.
Toivottavasti ne eivät ala taas riidellä, Mirkku ajattelee. Ilmassa on ollut kireää jännitystä siitä asti, kun he pakkasivat viinit ja piknikeväät kylmälaukkuihin ja päättivät kävellä läpi kesäisen kaupungin.
-Voiko näillä sandaaleilla kävellä? Mennäänhän sitten tarpeeksi hitaasti, Hanna vaati.
-Mennään, mennään, muut sanoivat.
-Kippis kesälle ja kavereille! Meille tuli ihana päivä. Ottaako kukaan voileipää? Mirkku raottaa kylmälaukun kantta.
Laukussa on merilohella ja savustetulla lammaspaistilla täytettyjä kolmiovoileipiä. Leipä on tietysti saaristolaisleipää, sillä siitä syntyvät maukkaimmat eväät. Mirkun mielestä ruuan ja juoman pitää olla täydellistä myös eväänä.
-Annahan yksi, Markku, Mirkun mies pyytää.
-Minäkin voisin ottaa vaikka sitä lohta, kaunis Annukka, Henkan nuori tytär sanoo.
Hanna ja Henkka ovat hiljaa, murjottavat. Hanna maistaa varovasti lasistaan, nuuhkii nyrpeänä juomaa ja ottaa uuden, pienen kulauksen. Henkan lasi on jo melkein tyhjä.
Henkka kävelee lasi kädessä puiston rannassa olevalle laiturille ja kumartuu tutkimaan jotain vedessä. Pian hän huutaa:
-Hei, tulkaa katsomaan. Korkki liikkuu vedessä ihan kummallisesti. Se menee vastavirtaan.
-Ei voi olla totta, Mirkku ja Markku ihmettelevät.
-Mitähän se taas keksii, Hanna hymähtää, mutta lähtee kuitenkin katsomaan. Vain kaunis Annukka jää rantaan räpläämään kännykkää.
-Tuossa se on. Katsokaa. Korkki menee vastavirtaan, Henkka touhuaa.
Totta se on. Vesi virtaa etelään, ja korkki liikkuu pohjoiseen. Veden pyörteet keinuttavat korkkia kevyesti. Myötävirta on melkein napata sen mukaansa, mutta korkki löytää uuden väylän vedessä ja keinuu taas itsepintaisesti vastavirtaan.
– Minä haen sen ja laitan takaisin myötävirtaan.
Henkka on jo repimässä pensaasta oksaa ja juoksee oksa kädessä rantaa pitkin korkin perässä. Hän saa sohaistua korkkia kerran, mutta sitten se lipeää kepin alta ja liukuu pois.
-Voi perkele! Henkka kiroaa. Kuuluu molskahdus ja mies on vedessä mahallaan. Vettä on vain metrin verran, mutta hän on läpimärkä. Henkka kömpii nolona ylös.
-Olipa taas niin järkevä idea, Hanna tuhahtaa.
-Meidän kannattaa nyt tilata taksi ja mennä meille takaisin. Henkka on ihan märkä. Sattuuhan sitä. Onneksi pääsit nopeasti ylös, Markku sovittelee.
Viisikko loittonee rannasta puistoon. Markku puhuu kännykkään. Naiset kantavat kylmälaukkuja. Kaunis Annukka unohti puoliksi syödyn voileipänsä penkille.
Korkin matkanteko vastavirtaan on työlästä, mutta etenee kuitenkin, kunhan vain on tarpeeksi itsepäinen.
-En varmasti käänny. Mitäs tuli vielä sorkkimaan sillä kepillä. Kai me korkit, etenkin samppanjapullon korkit saamme uida ihan minne tahdomme? Ihan oikein miehelle, että luiskahti virtaan, korkki puhisee ja jatkaa sitkeästi uimista.
Irene ja Kari istuvat rantaravintolan terassilla ja kiistelevät siitä, pitääkö kasvihuoneen takana olevasta kirsikkapuusta leikata suoraan ylöspäin sojottavat oksat. Irenen mielestä pitää, Karin mielestä ei. Kari muistuttaa, että kasvukausi on jo pitkällä, ja oksien leikkaaminen voi vahingoittaa puuta. He saivat puun vuosia sitten häälahjaksi.
-Eikä vahingoita. Suorat oksat vievät vain turhaa energiaa. Ne kasvavat sitä paitsi niin korkealle, ettei niistä voi edes poimia kirsikoita. Kuunteletko sinä?
Karin silmät ovat nauliutuneet virrassa vastavirtaan ponnistelevaan korkkiin. Korkki on juuri ohittamassa rantaterassia.
Kari tuijottaa korkkia niin keskittyneesti, että osa oluesta läikähtää pöydälle, kun hän hamuaa lasia.
-Mikä siellä on?
-Se taitaa olla korkki. Katso, kuinka se liikkuu vastavirtaan. Miten se on mahdollista?
Irene siristää silmiään ja näkee vedessä kelluvan korkin. Korkki on huomioinut olevansa taas huomion kohteena. Se terästäytyy ja pinnistää voimansa äärirajoille niin, että pääsee vastavirtaan vielä lähemmäksi terassia. Se haluaa näyttäytyä.
Irene näkee nyt selvästi, että korkin kyljessä lukee Bollinger Special Cuvée Brut.
-Bollinger. Nimi tuntuu jotenkin tutulta. Eikös meilläkin ollut tuota Bollingeria silloin viime kesän juhlien jälkeen? Joku toi sen lahjaksi. Se on aitoa samppanjaa, Irene tietää.
-Olihan meillä. Ei se muuten mitään erikoisen makuista samppanjaksi ollut. Moni ihan tavallinen ja halpa kuohari on parempaa.
-Onko näin?
-On, ainakin minun mielestäni.
Irene ja Kari alkavat muistella, mitä kaikkea saivat juhlissaan lahjaksi. Samppanjapullojakin kertyi useita, ja melkein kaikki niistä on jo juotu. Kellarissa oli kuitenkin vielä yksi, Louis Roedererin Cristal vuodelta 2005.
Pullo oli pakattu niin hienoon puulaatikkoon ja kääritty kauniiseen, vaaleanpunaiseen sellofaniin, ettei se voinut olla ihan mikä tahansa kuohujuoma. Kari ja Irene yrittivät etsiä sitä turhaan Alkon hinnastosta. Lopulta he kysyivät Alkon myyjältä.
-Cristal on tilaustuote ja maksaa 189 euroa. Voimme kyllä hankkia sen tänne.
-Hups, onpa sillä hintaa. Kiitos vain. Ehkä tyydymme tällä kertaa kuitenkin tähän, Kari sanoi ja heilautti kädessään 27 euron punaviinilaatikkoa.
-Cristalia ei sitten juoda ihan koska tahansa. Pitää kehitellä sen ympärille jotain erikoista, Irene suunnitteli.
Hän katsoo vastavirassa kamppailevaa korkkia ja saa idean.
-Juodaanko se Cristal tänään?
-Ei kai me nyt niin kallista ihan tuosta vaan ja kahdestaan.
-Miksei? Miksi aina pitäisi odottaa jotain parempaa? Tämä on ihan hieno ilta.
-Mitä me sitten juhlisimme?
-Vaikka sitä, että me olemme tässä ja rakastan sinua. Ei aina kannata odottaa jotain suurta ja hienoa.
-Olet oikeassa, ei kannata. Minäkin rakastan sinua. Mennään kotiin ja avataan pullo.
-Se pitää ensin laittaa hetkeksi viileään.
-Kun pullo on jääkaapissa, mennään katsomaan kirsikkapuuta ja päätetään, mitä sille tehdään.
-Mennään vaan, ja leikataan saman tien oksat.
-Ei muuten leikata.
Kari ja Irene nousevat ja lähtevät kohti ulko-ovea. Kumpikin hymyilee. Karin käsi hipaisee Irenen alaselkää.
Korkki hihkuu tyytyväisenä, vaikka ponnistelu virrassa on viedä sen voimat.
-Hienoa, että tuon jollekin mieleen mukavia asioita. Kannatti uida tänne asti.
On aika jatkaa matkaa. Korkki on niin kevyt, ettei se edes huomaa virran pohjassa lojuvia uppotukkeja ja rautaromua. Pienet, ihan pinnassa uivat ahvenet väistelevät sitä vikkelästi.
Auringon lämmittämässä puussa on aivan erityinen tuoksu. On hellepäivä. Pauliina istuu vanhalla laiturilla ja lipsuttaa varpaitaan vedessä.
-Mikä tuolta tulee? hän huomaa korkin. Korkki nousee pienten aaltojen mukana laiskasti ylös ja sitten taas takaisin alas.
-Kuinka se tulee tännepäin vastavirtaan? Pauliina astuu laiturilta virtaan ja on kohta vyötäröään myöten vedessä. Nyt näkyy paremmin.
Korkki tulee hitaasti kohti Pauliinaa. Korkkia huvittaa, että teki taas vaikutuksen ja sai naisen veteen. Sille on siis pakko näyttäytyä kiitokseksi.
-Sehän on kuoharin korkki, Pauliina huomaa.
Hän muistaa, että kotona on yhtä korkkia vaille valmis korkeista tehty pannunalusta.
-Tuosta saan viimeisen korkin.
Pauliina pulahtaa uimaan, ottaa muutaman vedon ja yrittää tavoittaa korkkia.
-Ei, minua et vie minkään pannunalusen tekotarpeeksi. Tahdon olla vapaa, korkki hätääntyy ja heittäytyy myötävirtaan.
Pauliina käsi on tyhjä. Korkki seilaa jo kovaa vauhtia vedessä myötävirtaan kuin mikä tahansa veteen viskattu esine.