Armas Kala avaa aamulla silmänsä tavallista aikaisemmin. Hän kävelee lautalattian poikki ikkunan luo, ja kiskaisee verhot auki. Lattian viileys tuntuu paljaissa jalkapohjissa.
Maassa on valkoista kuuraa ja taivas harmaa. Pakkanen on purrut heinät pellon laidassa veltoiksi.
Herätyskello raksuttaa yöpöydällä. Se pärähtäisi soimaa, kun pikkuviisari siirtyisi seitsemän päälle.
-Mikähän minut oikein herätti, Armas Kala miettii, ja raapii partaansa.
Hän menee vessaan, ja pissaa lian tummentamaan pyttyyn. Ai, kuinka tuntuu hyvältä, kun yön virtsa lorisee pirteästi pytyn reunoille.
Jos olisi tavallinen aamu, Armas Kala heräisi vasta tasan seitsemältä herätyskellon pirinään. Hän nousisi ylös, kävelisi ikkunan luo, avaisi verhot, menisi vessaan, ja laittaisi sitten kahviveden kiehumaan. Niin hän on aina tehnyt. Tänään hänestä tuntuu jotenkin toisenlaiselta. Kello on 6.45.
Armas Kala ei mene hellan luo, vaan takaisin ikkunan eteen. Taivas on edelleen harmaa. Hän katsoo kuuraista maata ja sitä kohti kurottautuvia, velttoja heiniä. Silloin hän näkee sen. Aitan edessä istuu kettu. Eläin tuijottaa Armas Kalaa.
-Olikohan se jo äsken siinä? Kas, kun en heti huomannut. Mikähän sen on tuonut pihaan?
Mies ja kettu tuijottavat hetken toisiaan. Välissä on vain ikkunalasi. Kettu nostaa kuononsa sojoon, ja nuuhkii kirpeää aamuilmaa. Se kääntyy hitaasti ympäri, vilkaisee miestä, mutta lähtee pois. Paleltuneet heinät rahisevat ketun keveiden käpälien alla. Aamun kalpea valo osuu sen punaiseen turkkiin.
Armas Kalan Ladan ikkunasta on jäätä. Auto yskähtää, ja hyrähtää sitten käyntiin. Kohta auto kiitää kylätietä kauppaan.
-Terve Armas. Mitäs mies? Lissu huikkaa kassan takaa. Kaupassa ei ole muita.
-Ostoksillahan minä, Armas Kala vastaa. Hänestä on aina kiusallista selitellä tekemisisään muille. Pitäisihän Lissun tajuta, ettei kukaan huvikseen käy kaupassa, ei ainakaan hän.
Armas Kala viihtyy yksin. Kun äiti kuoli viisi vuotta sitten, oli hän salaa melkein iloinen siitä. Nyt ei tarvinnut enää selitellä mitään muille. Hän ei itkenyt hautajaisissa. Kyyneleet tulivat vasta, kun hän löysi äidin sängystä tutun, jo melkein puhki kuluneen flanelliyöpaidan. Yöpaidan ruusut olivat haalistunet harmaiksi. Hän lähti huoneesta, sulki oven, eikä avannut sitä ennen viime kesää.
Äidin huoneessa haisi pöly. Armas Kala siivoisi huoneen. Hän poltti äidin tavarat nuotiossa. Kun liekit kuumottivat poskia, poika tunsi äidin harmaiden silmien pistävän katseen, ja haistoi lääkkeistä happaman suun lemun.
Armas Kala oli kärsinyt aina nimestään.
-Kattokaa, kalanpoika tulee. Mikäs kala sinä olet, silakka, made vai muikku? On se kumma, ettei kaverilla ole edes kunnon nimeä. Toljotatkin siinä vihreillä silmilläsi kuin mikäkin kala, pojat pilkkasivat nuorta Armasta.
Pilkka koski, mutta Armas Kala oli hiljaa ja kääntyi pois. Hän kuvitteli olevansa taimen, joka ui kirkkaassa tunturipurossa, ja hyppää välillä vedestä ilmaan niin korkealle, että kaikki sateenkaaren värit väikkyivät sen kyljissä.
Armas-taimen olisi pulska ja nopea, niin viisas, ettei yksikään kalastaja saisi narrattua sitä kiinni. Aina kun Armas Kala kuvitteli olevansa taimen, hän sulki silmänsä, ja päätti vielä joskus tehdä matkan tunturipurolle Lappiin.
Armas Kala pitelee kädessään kaurahiutalepakettia. Ostoskorissa on jo paketti HK:n sinistä ja kaksi purkkia punaista maitoa.
Kaupan ovi käy. Sisään astuu punatukkainen nainen. Naisella on pitkä, violetti villatakki. Hän ei ole täkäläisiä. Nainen pyyhältää Armas Kalan ohi. Villatakin helma hipaisee Armas Kalan ostokoria. Naisen jälkeen jää kalliin hajuveden tuoksu.
Armas Kalalle tulee kiire. Nainen on jo kassalla, ja pyytää kahta tupakka-askia.
-Kovia kiitos!
Lissun kassan hihna kuljettaa eteenpäin kahta banaania. Niiden kyljissä on ruskeita laikkuja ja toisessa valkoinen hintalappu. Nainen kaivaa käsilaukustaan kukkaron ja sieltä rahat.
-Viistoistakakskytviisi, Lissu sanoo.
Nainen ei puhu mitään, nyökkää vain, kun Lissu antaa kaksikymppisestä takaisin. Armas Kala nostaa jo kaurahiutalepakettia hihnalle. Kaupan ovi käy. Hajuveden tuoksu leijuu vielä kassalla.
-Kukahan tuo nainen oli? Tunsitko sen?
-Mistä minä tiedän. En ole ikinä nähnyt. Mikä lie ohikulkija. Sille tuli varmaan nälkä, ja se osti siksi välipalaksi kaksi banaania. Taitaa olla kova polttamaan, kun otti tupakkaakin kaksi askia, Lissu päättelee.
Armas Kala kuvittelee, kuinka punatukkaisen naisen violetiksi maalattu suu ahmii autossa banaaneja. Nainen sytyttää varmasti syönnin jälkeen tupakan, ja vetää ahnaasti savua keuhkoihinsa. Ehkä hän kuitenkin polttaa tupakan ennen banaaneja.
Armas Kala ehtii nähdä vain naisen auton punaiset perävalot.
Hän ei saa illalla unta. Hän ajattelee kettua ja sitten punatukkaista naista. Naisen tukka oli aivan samanvärinen kuin ketun turkki.
Armas Kala näkee yöllä kummallisen unen. Unessa nainen ja kettu istuvat tunturipuron rannalla. Nyt on aika hypätä. Kaikki sateenkaaren värit räjähtävät hetkeksi ilmaan.
Nainen naurahtaa käheästi. Kettu painautuu naista vasta kuin lemmikkikoira. Nainen silittää sitä. Valo osuu naisen pitkiin, violetiksi lakattuihin kynsiin. Kettu nostaa kuononsa sojoon, nuuhkii ilmaa ja painautuu vielä enemmän naisen kylkeen.
-Ei se haittaa mitään, että meillä on erikoinen perhe, nainen kuiskaa ketulle.
Armas Kala on aamulla aivan varma, että uni oli jokin hänelle lähetetty merkki. Jotain täytyy olla tapahtumassa. Ei hän olisi muuten nähnyt aamulla kettua ja pian sen jälkeen punatukkaista naista kaupassa, ja vielä yöllä sellaisen unen.
Lakanassa on tahmea tahra. Onneksi äiti ei ole enää näkemässä sitä.
Armas Kala avaa verhot, ja katsoo aitan nurkalle. Siinä se istuu taas, kettu ja tuijottaa suoraan ikkunaan. Kettu katsoo suoraan Armas Kalaan. Kello ei ole vielä seitsemää aamulla.
Kettu nostaa taas kuononsa sojoon. Se ei kuitenkaan lähde nyt pois, vaan lähestyy taloa. Armas Kalan tekisi mieli koputtaa varovasti ikkunalasiin, ja kiinnittää ketun huomio. Hän seisoo kuitenkin ikkunan takana aivan hiljaa. Kettu pysähtyy, ja tuijottaa hetken miestä. Sitten se kääntyy, vilkaisee vielä ikkunaan, ja juoksee pois.
-Mitähän se minusta tahtoo? Armas Kala kysyy ääneen.
Seuraavana aamuna hän hiipii varovasti ulko-ovelle. Hänellä on kädessään valkoinen posliinilautanen ja siinä pilkottua makkaraa. Äiti olisi saanut kohtauksen, jos olisi nähnyt, että hän aikoo viedä ulos posliinilautasen.
-Ei käytetä niitä. Ne kuluvat, ja menevät rikki. Ota se vanha muovilautanen, ja tuo minulle kahvi vaikka tyhjässä viilipurkissa, äiti raakkui.
Armas Kala aikoo viedä posliinilautasen ulos. Ovi ei narise, sillä hän rasvasi illalla sen saranat.
Kettu nostaa päätään aitan nurkalla. Sen silmissä välähtää jotain pelokasta. Armas Kala jättää lautasen portaille, pujahtaa nopeasti takaisin sisään ja ikkunan luo.
Kettu on jättänyt tavallisen paikkansa. Armas Kala odottaa vartin, avaa sitten ulko-oven, ja löytää portailta tyhjän lautasen. Hän vie ketulle makkaraa myös seuraavana aamuna. Lautanen tyhjenee taas.
Makkara loppuu, ja Armas Kalan on lähdettävä kauppaan.
-Mitä mies? Ostoksilleko tulit? Taitaa tulla talvi. Keskikylässä oli kuulemma satanut eilen jo lunta, Lissu tietää kassan takana.
-Piruakos siinä taas kyselet, Armas Kala ajattelee, mutta päättää olla Lissulle kerrankin ystävällinen.
-Tulin hakemaan makkaraa ketulle. Se on käynyt monena aamuna pihallani. Ruokin ja kesytän sitä.
Armas Kala tuntee ylpeyttä kertoessaan ketusta Lissulle. Nyt hänelläkin on joku, josta voi jutella.
Lissu hakee varastosta pari pakettia päiväysvanhaa lenkkiä.
-Vai kesytät sinä kettua. Ota sille nämä. Saat ilmaiseksi. Ei näitä kehtaa enää myydä kenellekään, eikä meillä ole enää lihatiskiäkään, mihin nämä voisi laittaa irtomyyntiin. Kettu tuskin välittää päiväyksistä.
-Onko sitä punatukkaista naista muuten näkynyt?
Kysymys livahtaa Armas Kalan suusta.
-Mitä naista? Ai sitä, joka osti pari banaania ja tupakkaa. Ei ole näkynyt, ei. Ei sinun Armas kannata sellaisesta haaveilla. Usko vaan, että se oli joku ohikulkija, eikä edes huomannut sinua.
Lissu iskee silmää, ja antaa Armas Kalalle makkarapaketit. Mies tuntee, kuinka puna leviää kasvoille ja siitä alas kaulaan.
-Kunhan kysyin. Sellainen erikoisesti pukeutunut nainen jää mieleen, kun minulla on nyt se kettukin. Naisella oli ihan ketun värinen tukka, Armas Kala mumisee.
-Terve sitten. Toivottavasti makkara kelpaa ketulle, Lissu huikkaa Armas Kalan selälle.
Tulee talvi. Arat ketunjäljet johtavat joka aamu aitan nurkalta Armas Kalan ovelle. Kettu on jo niin kesy, että Armas Kala voi katsella sitä ovenraosta, kun se syö makkaraa. Joskus kettu jää istumaan miehen eteen, katsoo häntä silmiin aivan kuin kiittäisi ruokkijaansa.
Lissu on ottanut tavaksi jemmata päiväysvanhoja makkarapaketteja.
-Vieläkö se käy?
-Vielä.
Eräänä aamun pyryttää tavallista enemmän lunta. Makkaralautanen peittyy hetkessä lumeen. Armas Kala hätääntyy. Hän odottaa, vaikka ovenraossa on kylmä. Kettu ei tule. Armas Kala nostaa lautasen lumesta, ja sulkee pettyneenä oven.
Hän ehtii tuskin sisälle, kun oven takaa kuluu vaimeaa rapinaa. Hän avaa varovasti oven. Kettu seisoo oven takana, luikahtaa sisään ja jää seisomaan arasti räsymatolle.
-Tulithan sinä, Armas Kala hymyilee.
Mies menee varovasti ketun viereen, kumartuu ja koskee sen punaista turkkia. Kettu kavahtaa kosketusta, mutta pysyy paikoillaan. Ketun turkissa on kirpeä tuoksu. Siinä on jotain samaa kuin punatukkaisen naisen hajuvedessä. Armas Kala hakee keittiöstä makkaralautasen. Lumihiutaleet ovat jo ehtineet sulaa sen päältä.