”Joskus sitä tekee asioita silkasta kotiseuturakkaudesta. Tämän tarinan kirjoittaminen viime talvena Seinäjoen kotiseutulehti Risteysaseman toukokuun 2021 numeroon vei minut hetkeksi lapsuuden ja nuoruuden kotikaupunkiini. Vaikka olen ollut sieltä poissa jo 40 vuotta, enkä kaipaa takaisin, pohjalaisuus on ja pysyy minussa. Se on taatusti auttanut monissa asioissa eteenpäin.”
Kuvateksti: Taiteilija Arvid Broms (1910-1968) asui jonkin aikaa mummilassa ja maalasi mummista tämän kuvan.
Saate kirjoittamaani novelliin:
Lapsuusmuistot elävät Kaartotien mummilassa
Kun Markus Aaltonen pyysi minua kirjoittamaan tähän lehteen jotain Seinäjokeen liittyvää, mietin, mitä ihmettä voisin muistaa lapsuuteni ja nuoruuteni kotikaupungista, mistä olen ollut poissa jo 40 vuotta?
Mieleeni alkoi kuitenkin pian hiipiä muistikuvia lapsuudesta. Koska me asuimme lähes aina vuokra-asunnossa, perheemme osoite vaihtui usein. Olin opetellut 17 ikävuoteen mennessä kahdeksan kotiosoitetta Seinäjoelta.
Yksi osoite oli ja pysyi. Se oli isovanhempieni, kirjakauppias Arvo Sarpon ja hänen vaimonsa Kaisun (Katri) kotiosoite Kaartotie 117. Mummila, Vapaudentien varressa olevan puiston takana oleva, kaksikerroksinen puutalo oli meille kaikille rakas paikka. Näen siitä vieläkin joskus unta, vaikka talo purettiin jo 1980-luvulla. Minulla on myös muutamia rakkaita esineitä mummilasta, kuten tauluja, astioita, helmiäisillä koristeltu mummin savukerasia, hääpukunanikin käyttämäni mummin vanha pitsileninki sekä Nandor Mikolan maalaama, puinen pullon piiloteline tarjottimineen. Paappa kirjoitti lyijykynällä pullontelineen pohjaan: 1949. Tämän maalasi unkarilainen Nandor Mikola. Ostin Stockmannilta. A.S. En tiedä, piilotettiinko siihen koskaan pulloja.
Unien muistikuvat innoittivat minun kirjoittamaan novellin ”Hys, mummi nukkuu!”. Olen häivyttänyt tarkoituksella tekstistä ajan ja paikan. Asiat ovat silti aitoja, juuri sellaisia, kuinka ne pikkutyttönä Seinäjoella koin. Tekstin ohessa on muutamia perhealbumin valokuvia mummilasta.
Vuokko Viljakka (o.s. Wiita) on varkautelainen freelancetoimitta ja tarinantekijä. Hän on syntynyt ja asunut lapsuus- sekä nuoruusvuotensa Seinäjoella, kunnes lähti 17-vuotiaana toimittajaharjoittelijaksi Ruotsiin ja päätyi Hämeen kautta Varkauteen, missä työskenteli lähes 30 vuoden ajan toimittajana Savon Sanomissa.
Hys, mummi nukkuu -novelli:
Syreenit ovat kasvaneet niin suuriksi, että niiden oksat melkein raapivat vanhaa puutaloa. Seison takaovella. Tai ei se takaovi ollut, sillä kaikki kulkivat siitä sisään ja ulos.
Lasikuistin ovi on aina lukossa, enkä ole koskaan nähnyt kenenkään käyttävän sitä. Kuisti jää varjoon syreenien alle aivan kuin olisi unohtunut sinne.
En koputa oveen, enkä ota avainta komerosta. Avain saa olla siellä valkoisen posliinikannun takana. Kannun kyljessä on sinisiä kukkia. Tiedän, että tummunut rauta-avain tuntuu kesälläkin viileältä käteen, sillä olen joskus kokeillut.
Seison oven takana aivan hiljaa, sillä mummi nukkuu. Mummi nukkuu aina kahdestatoista kahteen, ihan jokaisena päivänä. Kukaan ei saa silloin häiritä mummia.
”Mummi, oletko sinä nukkunut aina päiväunet?”
”Olen, kuinka niin?”
”Ei kun ajattelin vain, että miten se onnistui kouluaikana?”
”Onnistuihan se. Koulu oli silloin erilaista.” Mummi ei halua selvästikään keskustella asiasta. Hän nousee ylös, sipaisee hiuksiaan ja lähtee pois.
Olisin silti halunnut tietää.
”Miten on mahdollista ottaa parin tunnin nokkaunet kesken koulupäivän? Loppuiko koulu ennen kahtatoista silloin kun mummi on nuori tyttö? Ei kai. Lintsasiko mummi?”
Kysymykset jäävät ilmaan.
Kuvateksti: Mummin ja paapan hääkuva vuodelta 1934.
Kuvateksti: Mummi oli kaunis morsian.
Katson tuvan ikkunasta. Näen sisälle juuri ja juuri, kun nousen puupenkille.
Tuvassa on koira. Kun koira tuli mummilaan, aikuiset sanoivat, että sen pää oli kuin ranskanleipä. Koira on airendalinterrieri, mutta en muista, enkä taitaisi edes osata lausua niin vaikeaa rotua.
Koira makaa räsymaton raitojen päällä. Sen häntä oli kippuralla. Totta, sen pää muistuttaa ranskanleipää.
Ranskanleipäpäinen koira sopii mummille ja paapalle. He syövät joka aamu ranskanleipää ja punakuorista juustoa. Suomelan kaupan juoksupoika tuo juuston ja pehmeän leivän mummilaan ruskeassa pahvilaatikossa. Mummi ei ole koskaan käynyt ruokakaupassa.
Meidän äiti käy Lehtisellä, mutta ei koskaan ennen kuin on lukenut Ilkasta tarkasti joka ikisen tarjouksen.
Kuvateksti: Mummi ja paappa kahvilla.
Toivon, ettei kukaan tulisi ja näkisi minua. Olen hyvässä piilossa, sillä vaikka talo on kaupungin keskustassa, sitä on vaikea nähdä. Tiheä kuusiaita erottaa talon puistosta.
Katson vielä tupaan. Ikkunan alla on tummanvihreä penkki. Myös suuri pöytä, nurkkakaappi ja kaappikello ovat samaa vihreää, ne tuovat mieleen kuusenhavut. Kaikki on tuttua, mutta silti erilaista, kun katson niitä yksin ikkunan takaa.
Voin melkein kuulla, kuinka jääkaapin moottori huokailee nurkassa valkoisten kuoriensa alla. Jääkaapin päällä on pulska, kukkamekkoinen maatuska. Nuorimman tädin mies toi sen Venäjältä.
”Sellainen demari, laukkaa Neuvostoliitossa koko ajan”, mummi ja paappa sanovat.
En ymmärrä, mitä kummallista siinä on, että setä matkustelee. Mummi näytti kerran minulle ylpeänä, kuinka maatuskan helmojen alle voisi piilottaa teekannun.
Tuvan suuren avotakan kylki on vielä haalea. Mummi sytyttää takkaan joka päivä praasun. Tuli räiskyy ja ritisee. Mummi sivelee kädellään kevyesti takan lämmintä pintaa, ja lämpö leviää joka paikkaan.
Ranskanleipäpäinen koira nostaa päätään, kallistaa toista korvaansa ja katsoo suoraan minuun. Ehkä se on vaistonnut minut. Koira laskee kuitenkin ranskanleipäpäänsä takaisin matolle. Vaara on ohi.
Mummila ei ole mikään maalaistalo, vaikka siellä on tupa, takka ja havunvihreät maalaishuonekalut. Tuvan takana on toinen maailma, kirjasto ja sali.
Kirjastossa tuoksuu mummin Klubi-tupakka. Mummi ja paappa ovat istuneet siellä illalla. Vaikka sohvan vihreään nahkaan ei jää painaumia, tiedän, missä mummi on istunut. Mummin nojatuolin vieressä on pajusta punottu käsityökori. Korissa on valkoinen virkkuutyö kesken. Ehkä se on taas yksi niitä keskeneräisiä päiväpeittoja, mitä mummi ei saa koskaan valmiiksi. Mummi vain virkkaa valkoisia pitsineliöitä. Kukaan ei koskaan pyydä, että hän tekisi niistä valmista. Meillä on ainakin kaksi vajaamittaista pitsipäiväpeittoa. Kauniita ne kyllä ovat, mutta ei niitä käytetä.
Mummin kädet ovat lämpimät ja niitä laikuttavat pisamat. Mummi laskee välillä virkkuunsa syliin ja kurkottaa ottamaan punaisesta puuvadista pähkinöitä ja rusinoita.
Kirjaston ikkunan edessä on paapan kirjoituspöytä, sen vieressä kelanauhuri ja kirjahyllyn edessä väritelevisio. Ihmisten kasvot näyttävät tv:n ruudulla aivan punaisilta. Minut ja siskot tuodaan katsomaan televisiota, kun se tulee mummilaan.
”Tällaista ei vielä monella ole Seinäjoella. Katsokaa, kuinka hienoja värit ovat”, paappa esittelee ylpeänä.
En oikein usko, että punakasvoiset ihmiset ovat samoja, joita näen kodin mustavalkotelevisiosta.
”On hienoa, hienoa on”, äiti ja isä kehuvat, isä tosin vähän vaimeammin.
Kuvateksti: Kuvassa mummin sylissä Timo-eno ja vieressä äitini Leena.
Kuvateksti: Tässä valetaan tinaa. Perhe on kasvanut Jukka-enolla. Istumassa Timo-eno ja äitini Leena.
Kirjaston takana on sali. Voisin istua siellä vaikka kuinka kauan, mutta siellä ei saisi olla. Haistan huonekaluvahan. Pöydässä on kaarevat jalat ja tuoleissa sileät, kovat päällysteet. Vaha kiiltää.
Rakastan ruskeaa astiakaappia. Sen on täynnä henkäyksenohutta posliinia ja hopeaa. Kullatut koristeet kiertävät pienten mokkakuppien reunoja.
”Tuossa ovat kukikkaat kahvikupit, tuossa taas teekupit, joiden alaosa kapenee ohueksi vyötäröksi”, kuiskaan hiljaa ja puristan silmäni entistä tiukemmin kiinni. Tunnen kaapin jokaisen astian, vaikka en ole koskaan uskaltanut ottaa niistä yhtäkään käteeni.
Seison usein kaapin edessä ja katselen astioita silloin, kun kukaan ei huomaa. Salissa on vaaleat, upottavat villamatot. Matto vaimentaa askeeet.
Salissa on paljon tauluja ja veistoksia. Mummi ja äiti ovat pronssisia päitä.
Mummi käy joka päivä salissa. Siellä on mummin piano. Hän antaa pisamakäsiensä liitää koskettimilla. Musiikki on kaunista. Vain nuottivihot rapisevat vaimeasti, kun mummi kääntää niiden sivuja.
”Mummi, opettaisitko minutkin soittamaan?”
”Totta kai. Tule tänne keskiviikkona koulun jälkeen.”
Mummi kaivaa esiin pianonsoiton alkeisvihkon.
-Da, da, daa, daa, do, re, mi, fa, sola, si, do. Piupali, paupali, paimenpoika. Ja jaloillakin pitäisi vielä painaa jostain.
Sormeni liikkuivat kankeasti koskettimilla.
Ei, musiikki ei kuulosta lainkaan samalta kuin mummin soittama. Lopetan harjoitukset.
Aurinko paistaa sisään salin ruutuikkunoista. Säteet leikittelevät hetken kahvikuppien kultauksilla, koskettavat sitten mummin kultasormusta, missä on sininen kivi ja hyppäävät siitä käsien pisamille. Valo on leikissä mukana, liikkuu pisamista sormukseen, sormuksesta pisamiin, katoaa välillä pianon mustavalkoisten koskettimien väliin ja hypähtää takaisin ruskeaan astiakaappiin.
Salista pääsee eteiseen. Pääsisi sinne tuvankin kautta, mutta silloin olisi mentävä kapeasta ja matalasta käytävästä. Kierrän mieluummin salin kautta. Käytävässä on raskaina kahisevia verhoja, joiden takana voi olla vaikka mitä. Aikuiset väittävät, että verhojen takana on vain vaatteita.
Te ette tiedä. Kuka on viimeksi kurkistanut verhojen taakse?
Eteisestä pääsee yläkertaan. Porraskäytävässä on tauluja vierekkäin ja päällekkäin kuin taidenäyttelyssä. Äiti kertoi, että paappa antoi taiteilijoille tarvikkeita kirjakaupastaan ja taiteilijat kiitokseksi maalauksiaan paapalle. Joku halusi joskus maalata kiitokseksi mummin. Mummista on talossa monta taulua, ja lapsista tietysti.
Klubi ei enää tuoksu. Mummi ei tupakoi koskaan yläkerrassa. Kylpyhuoneessa tuoksuu saippua ja joku hieno voide. Vaikka saippua-alustalla on vettä, saippua ei ole limainen ja inhottava kuten meillä. Se on hienoa ja tuoksuvaa saippuaa. Tahtoisin, että meillä olisi kotona samanlaista. Haluaisin, että isä ja äiti ja siskot kuivaisivat saippuan, kun ovat käyttäneet sitä. Haluaisin, että äiti ostaisi kerrankin kotiin kauniin, tuoksuvan saippuan, mutta äiti ostaa vain aina samaa vihreää saippuaa, koska se on halpaa.
Joskus mummi ja paappa ottavat minut yöksi. Mummi pesee minut tuoksuvalla saippualla ja kuivaa froteepyyhkeeseen. Pyyhe tuoksuu tuulelta. Silloin huoman ensimmäisen kerran mummin käsien ihanat pisamat ja sen, miten viileät kädet liikkuivat vastentahtoisesti pyyhkeen päällä.
Saan nukkua nuorimman tädin entisessä huoneessa punaisen silkkitäkin alla. Huone on vaalea ja viileä. Kesäyön valo siilautuu ohuiden ikkunaverhojen läpi.
Mummin ja paapan huoneesta kuuluu vaimea hengitys. Yritän olla ihan hiljaa ja kahisuttamatta silkkitäkkiä, etteivät he huomaa, että olen hereillä.
Kuvateksti: Sarpon sukua koolla 1960-luvun alkupuolella. Minä olen isäni sylissä viides vasemmalta.
Kuvateksti: Sarpon sukua koolla 1980-luvun alkupuolella. Minä olen takarivissä kuudes vasemmalta. Paappa rapsuttaa edessä Aku Aku -koiraa.
Mummi nukkuu viltin alla. Kasvoissa on paljon samaa kuin sängyn päällä olevassa taulussa. Taulun mummi nukkuu käsi pään alla. Mummin pitkät ripset heittävät kasvoille arat varjot, ja kasvoja kehystävät kultaiset kiharat.
Mummin tukka on vieläkin kultaa, aivan samanvärinen kuin mummin hunajaminkkiturkki.
Mummin pieni nuttura laskeutuu laiskana turkin kaulukselle. Tukka ja turkki sulautuvat yhteen, niin samanvärisiä ne ovat. Ne ovat yhdessä kuin pieni eläin, se hunajaminkki.
Mummi laittaa hiuksiinsa sitruunaa ja höyryttää niihin keinuvia laineita. Ne ovat asioita, joista ei puhuta ääneen. Vain siitä puhutaan, kun saunaan kylpyyn menossa ollut mummi näki jättiläisrotan vilistävän pihan poikki. Rotta oli ainakin kissankokoinen. Mummi pelkäsi sitä vielä, kun makasi haaleanvihreässä muoviammeessa.
Mummin pisamakäsi lepää viltin päällä. Sormet kipristelevät vähän, aivan kuin tavoittelisivat sointuja pianon koskettimilta.
Kello on vartin yli yksi. Tarkistan ajan rannekellostani. Mummi nukkuu vielä.
Annan ajatusteni vaeltaa mummilassa. Ajatuksista ei kuulu askelten ääntä. Vaikka olen pieni, en voisi koskaan liikkua talossa niin hiljaa, ettei ranskanleipäpäinen koira heräisi.
En tiedä, mitä mummi tekee, kun herää. Ehkä hän keittää kahvit.
Olen joskus haistanut iltapäivällä talossa leijailevan, tuoreen kahvin tuoksun. En saa vielä itse juoda kahvia. Kahvia on tarjottu minulle vain kerran juhannuksena mummilan huvilalla.
”Hyi, kuinka pahaa. Saanko lisää sokeria?”
Muistan kahvin kirpeän maun, enkä halua sitä enää. Mummi antoi lapsille höyryävää vettä, sekoitti siihen vähän sokeria ja maitoa.
”Tulkaahan lapset juomaan hopeateetä!”
Mikään ei maistu mielestäni paremmalta.
Äiti kertoo usein lapsuudestaan talossa, lapsista, leikeistä, palvelijoista, lempeäsilmäisestä isomummista ja koirista, joista yksi osasi kulkea itsekseen linja-autolla uimarannalle.
”Koira kuoli, kun kuski vaihtui. Kuski ei ymmärtänyt, että Molly pyrki kyytiin ja ajoi sen päälle”, äiti kertoo ja näyttää surulliselta.
Mummilassa tapahtui ja tehtiin aina jotain tärkeää. Nyt mummi on talossa yksin, kylpee aamulla saunan vihreässä muoviammeessa, sytyttää praasun, nukkuu, keittää kahvia ja odottaa, koska paapan harmaa letukka kaartaa pihaan.
Paapan Chevroletin penkit ovat punaista tekonahkaa. Autossa tuoksuvat Figarol-pastillit. Paappa on syönyt niitä siitä asti, kun lopetti tupakanpolton.
Paappa ajaa aina hiljaa ja arvokkaasti, vaikka huvilapaikkakunnalle on tehty uusi tie. Mummi ja paappa naureskelevat, kun joku ohittaa heidät, ja heidät ohitetaan usein.
”Mihin ihmisillä on kiire?”, he ihmettelevät.
Jos ilmassa on ukkosta, paappa tai joku muu ajaa aina nopeasti mummilaan. Mummi pelkää jyrinää ja ukkosta, tulee ihan hysteeriseksi ukkosella. Mummi istuu tyynesti autossa ja odottaa, että kaikki on ohi. Se on aivan luonnollista, eikä siitä ole tarvetta puhua sen enempää.
Kuvateksti: Mummin nuoruudenkuvia.
Kuvatekksti: Mummi, paappa ja Aku Aku mummilan tuvan praasun edessä 1984.
Kuvateksti: Mummin piano tuotiin aina kesäksi Seinäjoelta Kuortaneen huvilalle, missä mummi ja paappa asuivat koko kesän. Kuvan on mummin ja paapan kultahääpäivästä heinäkuussa 1984.
Katson nukkuvan mummin kasvoja. Ripset heittävät iltapäivän kalpeassa valossa kasvoille samanlaiset varjot kuin sängyn päällä olevassa maalauksessa.
Koira kääntää kylkeä raitaisella matolla. Hätkähdän. Olen seissyt liian kauan ikkunan takana. Mummi heräisi kohta ja tulisi alakertaan. Tuvassa tuoksuisi pian tuore kahvi, ja enokin saattaisi tulla käymään. Eno käy mummilassa joka päivä. En halua tavata häntä. En halua, että eno kysyy, mitä teen mummilassa, kun mummi nukkuu. En osaisi vastata mitään, joten on parasta lähteä nopeasti pois.
Itken hiljaa, kun mummila puretaan. Kukaan ei puhu enää koskaan talosta. Näen usein talosta ja mummin pisamakäsistä unta. Olen unessa pieni tyttö, joka katselee arasti maailmaa tumman otsatukkansa alta. Unen pieni tyttö ei uskalla liikkua, ettei ranskanleipäpäinen koira herää.
Koira ei onneksi kuule talossa kiertäviä ajatuksia. Unen tytöllä on pienet ja kevyet askeleet, kun hän hiipii pois mummilan ikkunan takaa.
Sisko kertoo, että mummin huulilla karehti hymy. Ruumis oli esillä sairaalan kappelissa. En nähnyt sitä, mutta yritin muistaa, millaiset varjot ripset heittivät mummin poskiluille.
Haluaisin nähdä omat kasvoni, mutta en voi, sillä varjot tulevat vain, kun silmät ovat kiinni. En muista, että mummin silmät olisivat koskaan hymyilleet minulle.
”Hys, mummi nukkuu!” kuiskaan.